Imagine Dragons saa tarinat ja niiden kertojat heräämään eloon

 

Silloin tällöin radiota kuunnellessa korvaan sattuu mielenkiintoinen kappale, joka erottuu Rihanna-virrasta ja jää mieleen. Amerikkalaisen indie rock -yhtye Imagine Dragonsin kappale Radioactive oli tällainen ”korvamato”, niin kuin asia YleX:llä joskus ilmaistiin. Ensin se kuulosti vain tavallista paremmalta radiopophitiltä iskevine, hieman synkkine bassoineen ja vaikuttavine äänenkäyttöineen, mutta kun sen muutaman kerran kuulin, aloin toden teolla pitämään kappaleesta. 

Tänään aloittelin jälleen pääsykokeisiin lukemista ja muistin viikon, pari vanhan päätökseni kuunnella kyseisen yhtyeen kohtalaisen tuore Night Visions -albumi. Ajattelin sen sopivan lukemisen taustamusiikiksi, mutta toisin kävi. Levy vei kaiken huomioni, ja vasta sen ollessa toisella kierroksella pystyin edes jotenkuten keskittymään lukemiseen, koska ensimmäisellä kerralla tuijottelin lyriikoita ja kuuntelin kappaleita luultavasti varsin typertyneen näköisenä. Imagine Dragons on tällä musiikinsaralla paras löytöni sitten Foster the Peoplen.

Blogini on saanut levätä rauhassa jonkin aikaa, koska olen taas unohtanut koko asian – eikä minulla ole viime aikoina ollut konettakaan kunnolla käytössä – mutta kuunnellessani Night Visionsia tiesin, että tänään se herää eloon, koska tämä levy herätti minussa hyvin paljon sanottavaa. Lisäksi haluan ehdottomasti suositella tätä kaikille, jotka kaipaavat soittolistoilleen tuoreita tuulahduksia ja uusia kykyjä.

Eihän Imagine Dragons ihan uusi yhtye ole, Wikipedian mukaan se on perustettu 2008 ja ensimmäinen, bändin nimeä kantava EP ilmestyi jo vuotta myöhemmin, mutta debyyttialbumi Night Visions ilmestyi vasta viime vuoden syyskuussa. Sen ihmeemmin en ole bändiin tutustunut, tiedän vain että he ovat Yhdysvaltain Utahista, enkä välttämättä haluakaan, mutta heidän musiikkinsa vei kyllä sydämeni saman tien. 

Night Visions alkaa vahvasti singlekappale Radioactivella. Se on samalla sekä radioystävällinen että melko hidastempoinen ja vähän synkkä, mikä varmaan kiinnittikin huomioni alunperin. Sanat kertovat yksioikoisesti tulkittuna maailmanlopusta. Imagine Dragonsin lyriikat ovat kuitenkin ylipäätäänkin melko laajalti tulkittavia – aina positiivista, musiikki on kuitenkin henkilökohtainen kokemus, johon jokainen saa asettaa omat kokemuksensa ja mielikuvansa – joten tästäkin voi repiä mitä vain zombivallankumouksen ja ryyppyputken väliltä. Kappaleen voisi hyvin kuvitella soimaan katastrofielokuvaan. (Se löytyy The Hostin soundtrackilta, en ole itse elokuvaa nähnyt, joten en tiedä, täyttääkö se katastrofielokuvan edellytykset, mutta jos oikein ilkeitä ollaan, niin Stephenie Meyerin kirjaan perustuen ei voi kovin kauaskaan heittää.) 

Tutun Radioactiven jälkeen minulla oli kaikki odotukset täysin auki, kun Tiptoe lähti soimaan, ja sen ensimmäisen kertosäkeen rävähtäessä ilmoille tiesin rakastuneeni. Minun tulkintani mukaan kappale kertoo siitä, että ihminen, jota kukaan ei varsinaisesti pidä minään hirveänä menestyjänä, yllättää kaikki ja pääsee huipulle. Se on kaunis, herkkä, aika aamuinen kappale, jossa on tarttuva melodia ja taitavaa äänenkäyttöä vokalisti Dan Reynoldsilta. Jos pitää kovistelusta mutta on kyllästynyt gangsta rap -henkiseen ”tapan teidät kaikki” -vaahtoamiseen, Tiptoe on juuri sopivan söpö biisi, jossa on kuitenkin voittaja-asenne kohdillaan. Käytin siitä muistiinpanoissani sanoja ”pehmeää uhoa”, mikä on hyvin kuvaava ilmaisu kyseiselle kappaleelle. Sivuhuomautuksena: kannattaa kiinnittää huomiota C-osan rumpuihin, ne ovat aivan mahtavat!

Rytmikäs It’s Time on toinen singlekappale albumilta, ja se on hyvin erisävyinen kuin kaksi ensimmäistä biisiä: toiveikas, kesäinen – hyvä tunnelmannostattaja. Vaikka se on osittain hyvin tavallinen poprallatus, jonkun mielestä varmasti erittäin rasittava sellainen, minä pidän siitä. Kertosäkeen melodia ei aluksi iskenyt, mutta nyt, kun menossa on neljäs tai viides kuuntelukerta, sekin on jo ihan samaa mahtavuusluokkaa kuin kaikki muukin tässä levyssä. It’s Time kuulostaa nuoruudelta, vapaudelta, hauskanpidolta ja täydellisen huolettomalta kesäyöltä. Se saa hymyilemään ja antaa voimia. Sen sanoissakin on suuria tunteita, jotka iskivät henkilökohtaisesti minuun hyvin kovaa.

I don't ever wanna let you down
I don't ever wanna leave this town
'Cause after all
This city never sleeps at night

It's time to begin, isn't it?
I get a little bit bigger, but then I'll admit
I'm just the same as I was
Now don't you understand
That I'm never changing who I am

The path to heaven runs through miles of clouded hell

Luulen, että Night Visionsin ja Imagine Dragonsin viehätys ylipäätään piilee siinä, että se on sekoitus pirteyttä ja toivoa, pimeyttä ja epätoivoa. Demons heti It’s Timen perään on hyvä esimerkki siitä. Demonsin sanat kertovat (minun mielestäni) siitä, että välittää jostakusta niin paljon, ettei tahdo vetää tätä mukanaan pohjalle, kun itsellä menee huonosti. Se tihkuu epätoivoa ja välittämistä, joten yllättäen se on yksi lempikappaleistani albumilla. 

Demonsin luoma synkkä tunnelma tapetaan kuitenkin tehokkaasti, kun On Top of the World lähtee soimaan sen jälkeen. Kappaleen nimestäkin arvaa, että luvassa on taas nuoruuden huumaa ja suuria unelmia. Totta, mutta sanat kertovat siitä, ettei tavoitteisiinsa pääse helposti, vaan pitää voittaa vaikeuksia ja ehkä käydä pohjallakin, mutta kun sinne huipulle sitten kaiken sen jälkeen pääsee, siitä kannattaa nauttia. On Top of the World tarjoilee afrikkamaista äänimaisemaa ja kolme minuuttia ja kaksitoista sekuntia puhdasta hilpeyttä ja elämäniloa. Loistava kesäbiisi, joka haastaa kuulijansa yrittämään olla hymyilemättä.

Amsterdam oli levyn ainoa kappale, joka ei napannut sydäntäni häkkiin ja heittänyt avainta menemään. En ymmärrä näitä sanoja, vaikka kuinka yrittäisin tulkita, ja tunnelmakin on jotenkin hieman ahdistava. Amsterdam on kuitenkin mukava hengähdystauko auringonkeltaisen pirteyden ja kurkistusten ihmismielen epätoivoon välissä. Kun kuuntelin levyn ensimmäisiä kertoja Spotifysta, siinä oli mukana bonuskappaleet, jotka tekivät albumista ylipitkän, ja silloin ajattelin, että Amsterdamin olisi voinut tiputtaa pois, mutta kun kuuntelee vain varsinaisen albumin, joka kestää noin 42 minuuttia, tämäkin menee siellä välissä. Amsterdam ei vain saanut sydäntäni hakkaamaan ja adrenaliinia virtaamaan samalla tavalla kuin muu levy.

Hear Me palauttaa Night Visionsin jo tutuksi käyvälle tasolleen ja tunnelmaansa. Se on Demonsin, Bleeding Outin ja Nothing Left to Sayn rinnalla hieman synkempää osastoa, ja sanat kuulostavat vahvasti epäitsevarmuudelta ja masennukselta. Melodia on kaunis. Ainoa osa, josta en niin paljoa välitä, on kertosäe, lähinnä sen melodia, mutta myös hieman kliseiset sanat. Siitä ensimmäinen reaktio oli ”perusindiepaskaa” ja ”Muse!” Säkeistöjen sanoissa on kuitenkin mukava rytmitys, ja väliosa kertosäkeen jälkeen on erityisen hypnoottinen.  

Every Night alkaa hämmentävällä, gospelhenkisellä laululla mutta muuttuu nopeasti kauniin rauhalliseksi rakkauslauluksi. Pidän kappaleesta, koska sen sanoissa on kiva twisti: ne kertovat siitä, ettei laulun henkilö oikein ymmärrä, miksi toinen hänestä niin välittää, mutta sen hän tietää, että hän välittää tästä toisesta, ja vain sillä on merkitystä. Vaikka melodisesti kappale ei vedäkään vertoja esimerkiksi Radioactivelle tai Bleeding Outille, sen tarina tekee siitä kuuntelemisen arvoisen.

Se olikin oiva aasinsilta levyn parhaaseen kappaleeseen, Bleeding Outiin. Heikkona hetkenä minä varmasti itkisin tälle kappaleelle. Loistava sekoitus rytmikästä, elektronista musiikkia, sydäntäsärkevää epätoivoa ja yrityksiä sen voittamiseksi lyriikoissa sekä kaunista äänenkäyttöä. Minulla ei ole paljoakaan sanottavaa tästä kappaleesta, koska pystyn tuskin kirjoittamaan näiltä kylmiltä väreiltä. 

Bleeding Outin synkän, mukaansa tempaavan tunnelman jälkeen Underdog on jopa hieman hauska kappale, ja sen sanoissakin on mukava ripaus itselleen nauramista. Sanat kertovat siitä, että koska on aina niin paska tuuri, niin ei enää oikein jaksa edes välittää, vaan nauttii vain siitä rappion ja epäonnen määrästä, jonka on sattunut osakseen saamaan. Vähän pimeästä aiheestaan huolimatta kappale on reggaehenkisyydessään naurettavan pirteä ja kesäinen, ja tällä lähtee käyntiin aamu kuin aamu. Sitä paitsi tuo kuulostaa ihan minun ajatusmaailmalleni, joten pakkohan tällekin oli lämmetä...

Vaikka Imagine Dragonsin yleissoundi uhkuu toivoa, nuoruuden huumaa ja niitä useaan otteeseen mainittuja suuria unelmia, sen vahvuus on kuitenkin synkempitunnelmaisissa kappaleissa, joihin levyn päätösbiisi Nothing Left to Say lukeutuu. Night Visionsin punainen lanka on epätoivon ja riemun vuorottelu viimeisimmän päästen kuitenkin aina niskan päälle, ja siksi minusta oli hieman outoa, että levy päättyy näin synkkiin, lopullisiin tunnelmiin. Nothing Left to Sayn tulkitsisi helposti vaikka jäähyväiskappaleeksi, koska se ei ole tavanomainen ”elämäni on perseestä, enkä jaksa sitä enää” -angstaus, vaan siinä on todella lopullinen tunnelma: se on enemmänkin ilmoitus siitä, ettei laulun henkilö jaksa enää. Kun sanoja kuitenkin lukee ja kuuntelee tarkemmin, niiden joukosta löytyvät seuraavat rivit:

I've come too far
To see the end now
Even if my way is wrong
I keep pushing on and on and on and on

Ne hukkuvat helposti kappaleen yleismaailmalliseen synkkyyteen, mutta jokainen, joka on joskus vähääkään taistellut pimeyttä vastaan tietää, että nuo neljä riviä pelastavat laulun henkilön, ja se antaa tarinalle onnellisen lopun.

Vai antaako? Nothing Else to Sayn jälkeen tulee hidden trackina lyhyt Rocks, joka voi olla irtonainen, sekopäinen kokonaisuutensa tai epilogi Nothing Else to Saylle: sekoaminen. Juuri tämän takia pidän Night Visionsista niin kovasti: se saa mielikuvitukseni laukkaamaan, luomaan kymmeniä eri tarinoita sanojen taustalle ja herättämään lyriikoiden kertojat henkiin. 

Joka tapauksessa Nothing Else to Say huikaisevine viuluineen on täydellinen päätös levylle, joka vie On Top of the Worldin lyriikoita mukaillakseni ”from the highest mountains to the deepest rivers”. Imagine Dragons toimii varmasti livenä aivan yhtä mahtavasti kuin levylläkin, ja jos mahdollisuus tarjoutuu, minä olen ensimmäisenä lippujonossa. Night Visions on tulevaisuudessa  myös varma lisäys levyhyllyyni, joten hyvä, Utahin pojat, teillä on uusi fani! 

Kiittäen ja kuitaten pitkästä aikaa,

foxi

KONY 2012 – Sydämetöntä julmuutta vastaan / KONY 2012 – Against Heartless Cruelty

Tällä viikolla Facebookini on ollut täynnä asiaa jostakin, joka kulkee otsikolla KONY 2012. Aluksi luulin sen olevan joku musiikkimaailman ilmiö, mutta sitten huomasin sen liittyvän johonkin aivan muuhun. Jätin linkit aluksi huomioimatta, Facebookissa pyörii aina jokin turhanpäiväinen villitys, joka ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Lopulta minun oli pakko selvittää, mistä oli kyse, sillä ilmiö oli selkeästi maailmanlaajuinen. Kaikkein vähiten asiaa jakoivat juuri suomalaiset – olemmehan aina viimeisinä tietoisia kaikesta, mikä muuta maailmaa puhuttaa.

Sain selville, että KONY 2012 on Invisible Children -nimisen järjestön projekti, jonka päämäärä on tehdä Joseph Kony -nimisestä ugandalaisesta sotarikollisesta kuuluisa, jotta hänet saataisiin kiinni. Okei, maailmanpelastajia, ajattelin. Hyvä, että joku jaksaa. Minulla on omia ongelmia, minun virtani ei juuri tänään riitä tähän.

Tänään menin Youtubeen ja näin, että Ryan Higa oli postannut videon aiheesta. Koska katson ylipäätäänkin jokaisen videon, jonka tuo hieno nuori mies tekee, katsoin myös tämän. Higa kertoi reagoineensa KONY 2012 -projektiin aluksi jokseenkin samoin kuin minä, mutta patistanut itsensä lopulta katsomaan puolen tunnin mittaisen KONY 2012 -dokumentin ja sanoi, että oli todella tyytyväinen, että katsoi sen. Koska Ryan oli niin vaikuttunut, päätin, että on minullakin uhrattavissa puoli tuntia sille, mikä maailmaa tänään puhuttaa.

Tunnustan, että olen herkkä ja liikutun helposti kärsivistä ihmisistä, suutun helposti pahuudesta, jota tapahtuu ympäri maailman jatkuvasti. En yleensä katsele kuvia nälkää näkevistä Afrikan lapsista, sillä saan niistä vain huonon omatunnon ja särkyneen sydämen. Jos olisin rikas, en muuta tekisikään kuin jakelisin rahaa Afrikkaan, mutta kun en ole, en näe keinoa, jolla voisin tässä elämäntilanteessa jotakin tehdä, joten pitäydyn mukana henkisellä tasolla, mutta yritän samalla olla järkyttämättä itseäni. Menetän aivan liian helposti yöuneni näiden asioiden takia. Voin kertoa, että KONY 2012 -videon jälkeen en nuku kuukauteen.

Olen nähnyt monta pätkää ja dokumenttia, joissa kerrotaan, millaisessa kurjuudessa osa maailman ihmisistä elää. En kuitenkaan muista yhtään tarinaa, joka olisi järkyttänyt minua yhtä pahasti kuin Joseph Konyn teot – jos ei lasketa natseja ja Hitleriä, mutta ero on siinä, että Konyn hirmuvalta tuhoaa tuhansien ihmisien elämän tälläkin hetkellä, eivätkä länsimaat ole liittoutumassa hänet pysäyttääkseen.

Joseph Kony johtaa Lord’s Resistance Army (LRA) -nimistä armeijaa, joka sieppaa lapsia kodeistaan ja tekee tytöistä seksiorjia ja pojista lapsisotilaita. He ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siepanneet yli 30 000 (kuusi kertaa kotikuntani asukasluku) lasta ja pakottaneet heidät tappamaan omat vanhempansa ja menettämään lapsuutensa sille, että Kony pysyy vallassa. Aivan, Konylla ei ole mitään ideologiaa, jonka puolesta hän taistelisi (ei sillä, että mikään ideologia oikeuttaisi hänen tekonsa), hän vain haluaa pysyä vallan kahvassa kiinni.

Jason Russell, KONY 2012 -videon tekijä, lupasi ugandalaisille Jacob-pojalle, että hän pysäyttäisi Konyn hinnalla millä hyvänsä kuultuaan, että Konyn sieppaamat lapset haluaisivat kuolla päästääkseen tämän hirmuvallan kynsistä. Hän perusti Invisible Children -järjestön, joka vuosien varrella on kerännyt taustalleen niin valtavan tukijajoukon, että vuonna 2011 USA:n hallitus viimein avasi silmänsä asialle ja lähetti Ugandaan joukon sotilaita pysäyttämään Konyn. Valitettavasti Kony sai tietää, että USA on hänen jäljillään, joten hän pysyttelee piilossa.

Kony on kansainvälisen rikostuomioistuimen listalla maailman pahin sotarikollinen. Hän on vienyt kymmeniltä tuhansilta lapsilta elämän, kodin, perheen ja halun elää jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Silti minä ja miljoonat muut olemme saaneet vasta tänä vuonna tietää, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Russell ja Invisible Children pelkäävät, että jos Konyn nimeä ei saada koko maailman huulille, hän unohtuu ja USA vetää tukensa hänen nappaamisekseen. Siksi heidän ykköstavoitteensa on tehdä Konysta kuuluisa. Tämän he toivovat johtavan heidän lopulliseen päämääräänsä: Konyn kiinniottoon ja teoistaan rankaisemiseen – jos mikään rangaistus nyt edes kattaa hänen julmuuksiaan...

Minulla on Facebookissa 350 kaveria, joiden toivon lukevan tämän, katsovan KONY 2012 -videon tai ainakin jakavan sen eteenpäin, jos ette sitä vielä ole tehneet. Jokaisen ihmisen, joka välittää vähääkään muista kuin itsestään, tulisi katsoa tämä video. Vaikka ei edes aikoisi tehdä asialle mitään, jo se auttaa, että tietää asiasta ja jos joku tulee kysymään, mistä on kyse, osaa vastata.

Minä vastustan lapsien orjuuttamista ja Konyn hirmuvaltaa. Vastustatko sinä?

Invisible Children on Facebook

Invisible Children's website

 

In English

This week, my Facebook has been full of something that goes by the name KONY 2012. At first, I thought it was some musical phenomenon but then I noticed it has to do with something very else. I ignored the links. In Facebook, there’s always some pointless craze going on that I couldn’t care less of. Finally I had to find out what was it about, for the phenomenon was obviously global. Finns were the ones who shared the links the least – we, of course, are always the last to know about everything the rest of the world is talking about.

I found out that KONY 2012 is a project of an organization called Invisible Children, and its goal is to make a Ugandan war criminal called Joseph Kony famous so that he can be captured. Okay, saviors of the world, I thought. Good that someone has the energy. I have my own problems, I don’t have the energy for this today.

Today I went to Youtube and saw that Ryan Higa had posted a video about the subject. Because I always watch every video this great young man makes, I also checked this one out. Higa told that at first, he had reacted the KONY 2012 project pretty much the same way I did but then had made himself watch the 30-minute-long KONY 2012 documentary and said that he was really happy he did. Because Ryan was so impressed, I decided that I, too, have a half an hour to give for the subject the world fuzzes about.

I confess that I am sensitive and easily moved to tears when I see suffering people. I get easily mad when I see the evil that happens all around the world every day. I usually don’t watch pictures of starving children in Africa because I just get guilty conscience and a broken heart afterwards. If I was rich, all I’d do was give out money to Africa but since I’m not, I can’t see a way to do anything about it, so I’m just in on a mental level but at the same time I try not to shock myself. I lose my sleep way too easily over these things. I can tell that after watching the KONY 2012 video I won’t be sleeping for a month.

I’ve seen many clips and documentaries where they tell about the misery that part of the people in this world are living in. Still, I can’t remember a single story that shocked me as much as Joseph Kony’s actions – if the Nazis and Hitler doesn’t count, but there is a difference: Kony’s terrorism destroys lives of thousands of people as we speak, and the Western countries are not about to ally to stop him.

Joseph Kony leads an army called Lord’s Resistance Army (LRA) that abducts children from their homes and makes the girls sex slaves and the boys child soldiers. During the past twenty years, they have kidnapped over 30 000 (six times the population of my home town) children and made them kill their own parents and lose their childhood for Kony to stay in charge. That’s right, Kony has no ideology to fight for (not that any ideology would make his actions right), he just wants to be in control.

JasonRussell, the maker of the video KONY 2012, promised an Ugandan boy called Jacob that he would stop Kony no matter what after hearing that the children abducted by Kony would like to die to get away from him. He started the Invisible Children organization that, along the years, has gotten support group so big that in 2011, the US government finally opened its eyes to the matter and sent a group of soldiers to Uganda to stop Kony. Unfortunately Kony found out that USA is onto him so he’s now hiding.

On the list of International Criminal Court, Kony is the worst war criminal in the world. He had taken life, home, family, and will to live from tens of thousands of kids for twenty years already. Still I and millions of others haven’t gotten to know who he is and what he’s done until this year. Russell and Invisible Children fear that if Kony’s name won’t be on the lips of all the world, he will be forgotten and USA will pull away its support to capture him. That’s why their number one goal is to make Kony famous. They hope that this will lead to their final aim: capturing Kony and making him pay for what he’s done – that is if any punishment is bad enough compared to his cruelties...

I have 350 friends on Facebook that I hope will read this, watch the KONY 2012 video or at least share it if you already haven’t. Every person who cares about others than themselves at least a bit should watch this video. Even if you don’t plan to do anything about it, it just helps that you know about Kony, and if someone comes asking what is this about, you know the answer.

I am against enslaving children and Kony’s terrorism. Are you?

For world peace and better future,

foxi

Lisää päivitystä albumivuoteen 2012

Minun korviini on viime aikoina uinut niin paljon suomirapia, että looginen tapahtuma on viimeinkin tullut toteen: olen alkanut lämmetä sille. Niinpä lisäisin vuoden 2012 odotettavien albumien listaan seuraavan levyn: raptrio Elokuun debyyttialbumi Hääväki saapuu julkaistaan 11.4. Soutaa huopaa on niin tarttuva biisi, että siitä alkoi tykätä ihan tahtomattaan, ja sanomattakin selvää, että tätä nykyä kuuntelen sen noin viidesti päivässä, niin koukkuun olen jäänyt siihen. Kun siihen lisätään vasta syttynyt, sanotaanko vaikka voimakas kiinnostukseni Elokuussa vaikuttavan Junon musiikkiin, odotan albumia todellakin innolla.

Lisäksi huomasin tänään levykauppa Äxän sivuilla vieraillessani, että Olavi Uusivirralta on tulossa Elvis istuu oikealla -niminen albumi 14.3. En osannut yhtään odottaa tätä, joten yllätys oli todellakin iloinen. Toivoin vain, että albumi olisi parempi kuin edellinen, Preeria. 

Tältä vuodelta ilmestyneistä albumeista olen valitettavasti ehtinyt vasta kuunnella kokonaisuudessaan The Frayn Scars & Storiesin, josta näillä näkymin tulossa arvostelu, kunhan olen sen vielä pariin kertaan kuunnellut läpi. Ystäväni on kuitenkin testiajanut tuoreen Robinin Koodi-albumin läpi ja kertoi, että hänen mielestää Frontside Ollie on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Valitettavasti albumi kai löytyy tätä nykyä ilmaiskuuntelusta vain Spotifysta, joka ei minun Linuxillani toimi, joten en ainakaan vielä ole sitä voinut kuunnella. Haluaisin kuitenkin kuulla sen ihan mielenkiinnosta, joten katsellaan.

TALVI/KEVÄT

Tammikuu

25.1. Koda Kumi – Japonesque

Helmikuu

2.2. Girugämesh – Go (Euroopan julkaisupäivämäärä)

7.2. The Fray – Scars & Stories

22.2. Robin – Koodi

Maaliskuu

14.3. Apulanta – Kaikki kolmesta pahasta ja Olavi Uusivirta – Elvis istuu oikealla

20.3. Adam Lambert – Trespassing ja Anti-Flag – The General Strike

21.3. ayumi hamasaki – Party Queen

27.3. Katy Perry – Teenage Dream: The Complete Confection ja The Used – Vulnerable

Huhtikuu
11.4. Elokuu – Hääväki saapuu

24.4. Jack White – Blunderbuss

Cheek

KESÄ

Toukokuu

22.5. Slash

Kesäkuu

KISS – Monster

EI PÄIVÄMÄÄRÄÄ

3OH!3 – ThreeOh!Three (2012)

Alicia Keys (2012)

Alien Ant Farm (kevät 2012)

Backstreet Boys (2012)

Billy Talent (loppukevät 2012)

Bullet for My Valentine (2012)

Christina Aguilera (2012)

Ilpo Kaikkonen & Aurinkokunta (syksy 2012)

Kill Hannah (kevät 2012)

Kotiteollisuus – Sotakoira II (2012?)

P!nk (2012)

StoneSour (2012)

The Bouncing Souls (2012)

The Hives (2012)

The Smashing Pumpkins – Oceania (2012)

Nimimerkillä miten niin koukussa, kuuntelen tässä Junoa parhaillaankin,
foxi

Maailma, jolle kannattaa suoda edes mahdollisuus

Katsoin jokin aika sitten Avaran luonnon dokumentin nimeltään Jäinen planeetta. Rakastan luontodokumenttien katsomista, koska minua kiinnostaa tietää eläimistä, kasveista ja ympäristöstä ylipäätään, mutta tämä kyseinen etelä- ja pohjoisnapojen talvista kertova pätkä sai minut ajattelemaan tavallista enemmän. Kun katsoin keisaripingviiniurosten sukeltavan jäiseen mereen ensimmäistä kertaa koko talven pakkasessa poikastaan suojaten seisottuaan, mietin: miten kukaan voi tuhota mitään näin kaunista?

Kysymykselläni en viitannut erityisesti pingviineihin, vaan ylipäätään koko maapalloon ja luontoon. Napajäätiköiden sulaminen, sademetsien hakkaaminen, aavikoituminen, useiden lajien sukupuutto... Nämä kaikki aiheutuvat lähes yksinomaan ihmisten teoista, ihmisten, jotka kehittyivät maapallolle paljon myöhemmin kuin suuri osa uhkaamistaan lajeista, jotka ovat vuosisatoja kuluttaneet luonnonvaroja miettimättä lainkaan sitä, mitä tapahtuu sitten, kun luonnolla tulee raja vastaan. Vasta nyt, kun tämä raja on alkanut häämöttää horisontissa karuna ja lohduttomana, on herätty miettimään, että pitäisiköhän tälle planeetalle sittenkin tehdä jotakin hyvääkin. Keksittiinpä sitten energiansäästölamput. Joo, ihan hieno ajatus sinänsä, mutta se ei paljon auta siinä vaiheessa, kun öljyvarat uhkaavat loppua alle sadan vuoden päästä ja esimerkiksi Borneon hitaasti uusiutuvista sademetsistä on hakattu jo puolet. Borneo on uhanalaisen apinalaji orangin ainoa koti, ja jos hakkuita ei saada kuriin, oranki voi WWF:n mukaan kuolla sukupuuttoon jo viiden vuoden sisään. (Lähde) 

Harmi sinänsä, etteivät yhden ihmisen kierrätys- ja energiansäästötoimet oikein riitä pelastamaan maailmaa. Minun mielestäni jokaisen henkilökohtainen aktiivisuus on tärkeää siksi, että toivon, että kun yksi ihminen tekee jotain, muut huomaavat sen ja ottavat mallia. Lisäksi voin ainakin katsella maailmanloppua hyvällä omatunnolla, ja viimeiset sanani ovat ”mitäs minä sanoin”.

Tämän postauksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut moralisoida ihmiskuntaa tai yhtään ketään, vaan muistuttaa ihmisiä siitä, miten kaunis maapallo on. Oikeastaan minun ei tarvitsisi postata näitä kuvia ollenkaan, vaan voisin vain kehottaa teitä katsomaan ulos ikkunasta talvisena aamuna, kun jää on peittänyt koivujen oksat ja kylmä talviaurinko saa oksat kimaltelemaan häikäisevän kirkkaasti. On tärkeää kuitenkin muistaa, että maailmassa on muitakin kauniita paikkoja kuin oma takapiha – paikkoja, joiden kauneus ei kauaa kestä, jos ilmastonmuutos, hakkuut ja ilmakehän saastuminen jatkuvat entistä tahtia.

Kuvia kerätessäni mietin hetken, että pitäisiköhän minun sittenkään kirjoittaa tätä merkintää. Sitten ystäväni oli linkannut Facebookiin tämän blogin. Katsellessani tuon blogimerkinnän kuvia päätin, ettei mikään maailmassa saa minua jättämään tätä merkintää julkaisematta. Anthony Marrin tapa on yksi tehokas keino taistella eläinrääkkäystä vastaan. Minun keinoni tällä kertaa on luonnon kauneudesta, monimuotoisuudesta ja tärkeydestä muistuttaminen. Lisäksi tietoa etsiessäni törmäsin tähän City-lehden juttuun, joka sai minut huomattavasti enemmän suuttumaan kuin surulliseksi. Tuo on jo sairasta!

I see trees of green, red roses too

I see them bloom for me and you

And I think to myself: what a wonderful world.

I see skies of blue and clouds of white

The bright blessed day, the dark sacred night

And I think to myself: what a wonderful world.

The colors of the rainbow so pretty in the sky

Are also on the faces of people going by

I see friends shaking hands, saying how do you do

They're really saying I love you. 

Louis Armstrong - What a Wonderful World

MIKSI KUKAAN HALUAISI TUHOTA JOTAIN NÄIN KAUNISTA?

 Mikä siinä on, että heti, kun karhunpentu kiipeää puuhun, niin se on kaksi kertaa söpömpi kuin maassa?

En tiedä, mikä tässä linnussa viehättää, mutta jotenkin tukaani on vain kauhean hauskan näköinen.

Tropiikin sammakoista kannattaa muistaa yksi sääntö: mitä värikkäämpi, sen myrkyllisempi – tai fiksumpi, sillä monet vaarattomat eläinlajit matkivat myrkyllisten sukulaistensa ulkonäköä huijatakseen saalistajia. Tätä kutsutaan mimikryksi. Opin sen ehkä seitsemänvuotiaana, ja jostain syystä muistan sen aina. 

Delfiinit ovat leikkisiä ja sosiaalisia vesinisäkkäitä.

Monet pikkukalalajit liikkuvat näyttävissä muodostelmissa.

Yksi maailman lumoavimmista eläinlajeista, miekkavalas – väärinymmärretty delfiinilaji. 

Myös valassafari kuuluu unelmamatkoihini. Ryhävalaiden laulu on lumoavaa kuultavaa, ja jokin noissa jättimäisissä nisäkkäissä vaan pysäyttää minut joka kerta, kun sellaisen jossakin näen. 

 

 

 Jääkarhu.

Opin Avarasta luonnosta, että pohjoisten revontulien latinan- ja englanninkielinen nimi on Aurora borealis, kun taas Etelämantereen yllä leimuavia valoja kutsutaan nimellä Aurora australis. Jännän äärellä...

Väärinymmärretty, kaunis eläin, joka ansaitsisi elää rauhassa.

 Kuningaskalastajan saalistus on upean näköistä.

Kaikki rakastavat kissapetojen pentuja, minä myös. Kuvassa lumileopardi.

Vastasyntyneet kilpikonnan poikaset ovat ylitsepääsemättömän suloisia mönkiessään kohti vettä ensimmäistä kertaa. 

 Biologian tunnin aika! Mangrovekasvit ovat ainoita lajissaan, sillä ne voivat kasvaa vedessä ja lähes hapettomassa liejussa. Sen juuristossa elää myyrien sijaan kaloja.

Orankilapsi.

Yksi ylväimmistä eläinlajeista ei ole mikään lemmikki, vaikka monet sitä sellaisena pitävätkin.

Pakollinen pandakuva.

Koala on monen mielestä maailman söpöin eläin, enkä ihmettele miksi.

En voi edes kuvitella, miltä tuntuisi nähdä koralliriutta sukellusretkellä. Sen näkeminen on yksi haaveistani.

Korallien välissä lipuvilla trooppisilla kaloilla on upeita värejä.

Tiesitkö, että nämä otukset osaavat kävellä?

PATRIK!

Näyttävä mutta harmiton paholaisrausku voi kasvaa jopa seitsemän metriä leveäksi. Lähteekö joku uimaan?

Kaunis mutta myrkyllinen valtamerikala.

Galapagos-saaret.

Norsut ovat viisaita ja rauhallisia kasvissyöjiä.

Gepardi on maailman nopein maanisäkäs.

Simpansseja katsoessa rupeaa usein miettimään, että mistä joku on muka päätellyt ihmisten olevan niin kovin erilaisia eläimiin verrattuna?

Madagaskarilla, kuten monella muullakin saarella, on omaperäinen kasvi- ja eläinlajisto.

 Käsi ylös, jos mieleesi tuli Madagaskar-elokuvat tämän kuvan nähdessäsi. Kuningas Julien on malliltaan kissamaki, jollainen tässä kuvassakin ruokailee.

Kameleontit tunnetaan kyvystään suojautua väriä vaihtamalla.

Tropiikin kukat loistavat eri väreissä, koissa ja muodoissa.

Tropiikin perhoset loistavat upeissa väreissä.

Rukoilijasirkka on pienestä koostaan huolimatta yksi eläinkunnan tehokkaimmista saalistajista. Ei ole vaikea arvata, mistä se on saanut erikoisen nimensä...

En edes tiedä, mikä tämä on – itikka? Perhonen? – mutta löysin tämän perhosen kuvaa etsiessäni. Minusta tämä on todella kaunis otus, mikä sitten ikinä onkaan.

Keisaripingviini on yksi suosikkieläinlajeistani. 

Kuvat omistaa Googlen kuvahaku lähteineen.

Muistakaa katsoa Avara luonto tänään,

foxi 

 

Ruusuista imelyyden kansainvälistä juhlapäivää kaikille kultamusukoille

Ystävänpäivä. Vaaleanpunaisia sydämiä ja suklaata itseensä ahtavia, onnettomia sinkkuja. Sokerihuuruisia pariskuntia, Facebook täynnä hyvää kaksiviikkoispäivää, kulta -viestejä. Uh, että minä en ymmärrä tätä ”juhlaa” sitten ollenkaan.

Ystävänpäivä on alun perin eurooppalainen, tarkemmin sanottuna roomalainen rituaalipäivä, josta kristityt sitten leipoivat pyhän Valentinuksen muistopäivän. Juhlan turhuutta korostaa ironisesti se, ettei kukaan ole edes varma, onko tämä Valentinus, jonka mukaan päivä on saanut englanninkielisen nimensä, Valentine’s Day, ollut roomalainen pappi vai Ternin kaupungin piispa. Ystävänpäivälle kävi kuitenkin samoin kuin joulupukille: amerikkalaiset omivat sen ja tekivät siitä kansainvälisen spektaakkelin ja tuotteen. Nykyisin viettämämme ystävänpäivä on pelkkää vaaleanpunaista kartonkia ja pahanmakuisia konvehteja alusta loppuun.

Tiedän, että tämä kuulostaa katkeralta. Okei, olen sinkku ja vihaan ystävänpäivää, mitä sitten? Kyse ei ole siitä, ettei minulla ole ketään, kenen kanssa sitä viettää, koska asia ei ole niin; minulla on kyllä ystäviä, joiden kanssa olen ystävänpäivää aiempina vuosina – vähän vastentahtoisesti – juhlistanut. Totta kai minä aina mielelläni vietän aikaa ystävieni kanssa, mutta minun ongelmani on se, että tietty päivämäärä asettaa pakotteen tietylle mielialalle, tietylle värikoodille ja on pakko olla hymyilevä ja mukava, vaikka oikeasti vituttaisi niin maan perkeleesti.

Ystävänpäivä on yksi turha juhla monien muiden joukossa. Muut turhat juhlat (lähinnä juhannus ja vappu), joista en ennen pitänyt, ovat kuitenkin saaneet uuden hohteen sen jälkeen, kun tajusin, että ne ovat päiviä, jolloin kaikki ovat juhlimassa ja ihmisiä näkee, minne meneekin. Se on hyvä puoli näissä päivissä, mutta ystävänpäivänä tätä aspektia ei ole. Missä ovat ystävänpäivän megabileet?

Ystävänpäivä on lisäksi todella julma juhla. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka itkevät itsensä uneen joka ilta, koska eivät sinäkään päivänä löytäneet unelmiensa prinssiä tai prinsessaa. Heille jokainen päivä on muistutus siitä, että he ovat edelleen yksin. Voitteko kuvitella heidän tuskansa moninkertaistumisen ystävänpäivänä, kun kaikki parit juhlivat sitä, miten onnellisia he ovat yhdessä? Muina päivinä minun sympatiani näitä ihmisiä kohtaan on pieni, ellei olematon, koska minun filosofiassani ihminen ei voi olla onnellinen toisen kanssa, jos ei ensin osaa olla onnellinen yksin.

Parina viime vuonna ystävänpäivä on kuitenkin saanut näkökulman, josta jopa minä pidän: Forever Alone Day (ikuisesti yksin -päivä). Viime viikon lopusta asti sosiaalisen median kanavat, lähinnä Facebook ja Twitter, ovat tulvineet englanninkielisiä Forever Alone Day -vitsipäivityksiä. En tiedä miksi, mutta minusta ne ovat hillittömiä! Ne osoittavat, että maailmassa on edelleen ihmisiä, jotka osaavat suhtautua elämään huumorilla ja katsoa asioita oikeissa mittasuhteissa. Suurin osa näiden päivitysten laittajista kuitenkin on varmaan sinkkuja, joiden elämä ei kaadu siihen, ettei heillä ole ketään, jolle antaa marmeladisydämiä ja tonneittain suukkoja vaaleanpunaiseen lahjanauhaan käärittynä (ja loput katkeria sinkkuja, jotka eivät halua myöntää seurankaipuutaan kellekään). Koska olen yksi näistä tyytyväisistä sinkuista, nämä päivitykset pelastavat minut ystävänpäivältä. (Okei, myös se, että kello on kuusi, enkä edelleenkään ole noussut sängystä, puhelimessani ei ole akkua, koska laturi on rikki, en ole nähnyt tänään yhtään elävää ihmisolentoa ja Facebookistakin kävin vain lukemassa ilmoitukset.)

Tässä muutama esimerkki loistavista Twitterin Forever Alone Day -päivityksistä:

Tomorrow is Tuesday... just another Tuesday. #foreveralone  

(Huomenna on tiistai... vain tavallinen tiistai.)

The #ForeverAlone club is organising a candle-light march from neighbourhood to a nearby pub. 
(Naapuruston #ForeverAlone-kerho järjestää kynttilämarssin lähipubiin.)


Roses are red, violets are blue, vodka costs less, than dinner for two #foreveralone #ifyouaresingle  
([Perustuu englanninkieliseen runoon.] Ruusut ovat punaisia, orvokit sinisiä, vodka maksaa vähemmän, kuin illallinen kahdelle. #foreveralone #josoletsinkku)


My way of spending Valentine’s Day: naked, on the floor, with a bottle of Jack Daniel's in my hand, screaming Adele songs to my cat. 
(Minun tapani viettää ystävänpäivää: alasti, lattialla, pullo Jack Daniel'sia kädessäni, kiljun Adelen kappaleita kissalleni.)


Tässä vielä asiaankuuluvaa musiikkia. Luoja, tämä biisi on loistava... 

Hyvää Forever Alone Dayta kaikille!

foxi

Trampoliini ja räjähtäviä kääpiöitä – peruslauantai

Seuraa kaikkia Suomen kansalaisia koskeva kehotus, joka parantaa elämänlaatuanne huomattavasti: menkää katsomaan stand up -komiikkaesitystä. 

Itse olin lauantaina Kuopion musiikkikeskuksella katsomassa Sami Hedbergiä, joka on lähes yhtä hullu kuin hauskakin. Se kannatti. Esityksen jälkeen en tiennyt, mille nauroin, mutta nauroinpahan kuitenkin. Mitä muutakaan voi tehdä, kun ”118-kiloinen ja 190-senttinen jätkä” (suora lainaus Hedbergiltä) selittää ensimmäiset kymmenen minuuttia trampoliinista ja räjähtelevistä kääpiöistä jotakin, missä ei juurikaan ollut järkeä? (Minua siis kutsutaan välillä kääpiöksi, koska olen ehkä sentin lyhempi kuin muut... tai kymmenen.)

Esitykseen kuului myös juttu Citymarketin työntekijöistä, mutta kukaan ei tainnut koskaan saada tietää, miten kaikki sen viidentoista minuutin aikana puhutut jutut liittyivät Cittariin yhtään mitenkään... tai mikä se alkuperäinen juttu edes oli, Hedbergillä kun oli niin nälkä, ettei hänellä pysynyt ajatus kasassa. Kuulemma.

Hedbergin lisäksi lavalle nousi välillä Rudirok-niminen beatboxaaja. Kun hän aloitti, taputin kohteliaisuussyistä.

”No joo, joku Hedbergin suojatti, annetaanpas sitten aplodeja.”

Kun hän kuitenkin näytti taitonsa... Siinä jäivät kaiken maailman Felix Zengerit (joka hänkin on taitava) aika kevyesti kakkoseksi. Voin kertoa, ettei video tee oikeutta live-esitykselle, mutta kyllä tuostakin nyt kuvan saa, millaisesta performanssista on kyse. Herra itse oli vain vähän outo, en aina oikein tajunnut hänen juttujaan, ja esityksen rakenteessa olisi minun mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta lahjakas nuori kaveri, onneksi tuli nähtyä. 

Olen arvostanut Sami Hedbergiä jo jonkin aikaa hänen hauskojen, spontaanien esitystensä takia, mutta lauantain jälkeen arvostus nousi kyllä aika monta pykälää syystä, joka minun mielestäni artistilla kuin artistilla on kunnioitettava piirre: vaatimattomuus ja fanien tapaaminen. Hedberg seisoi salin sisäänkäynnillä ennen esitystä, sen jälkeen ja väliajalla jakamassa nimikirjoituksia ja ottamassa kuvia halukkaiden kanssa. Kun minä olin viimeisten joukossa väliajalla hakemassa omaani, tuli kuulutus, että esitys alkaa, siirtykää paikoillenne. Hedberg ei hievahtanutkaan, ennen kuin oli nimikirjoitus lipuissa ja kuva otettu. Arvostettavaa.

Olen myös aika ylpeä siitä nimikirjoituksesta: Hedberg sanoi, että antaa kenen tahansa nimikirjoituksen, joten minä pyysin Antti Tuiskun nimikirjoituksen Hedbergin käsialalla. Olin kuulemma ensimmäinen, mutta toiveenihan toteutui. Olisin pyytänyt Justin Bieberiä, mutta en tiedä, olisiko Hedberg osannut kirjoittaa sen. Sitä paitsi olisi ollut noloa (siis huomattavasti nolompaa kuin Tuiskun nimikirjoituksen pyytäminen) pyytää Bieberin nimikirjoitusta. Enhän minä nyt halua Belieberin mainetta saada! (Niille, jotka ovat autuaasti tynnyrissä: Beliebers on Justin Bieberin faniklubin nimi. En tiedä, miksi. En jaksa selvittää. Ehkä he pitävät Bieberiä uutena Jeesuksena tai jotain?)

Aiheen eksymisestä Justin Bieberiin huolimatta tällä kirjoituksella oli nyt kuitenkin kaksi viestiä: 1. Sami Hedberg on loistava. 2. Menkää katsomaan stand up -komiikkaa. Peace out.

foxi

Millanen vuosi sullon tulossa? Ai, mullon unelmien levyvuosi!

En voi enää vältellä tätä. Tiedän, että minulla oli lähestulkoon samanlainen merkintä edellisessä blogissani, eikä siitä koskaan seurannut mitään, mutta kun tänäkin vuonna ilmestyy taas niin jumalattomasti hyviä levyjä.

Luvassa on siis vuoden 2012 albumikatsaus. Ah, miten minä rakastankaan tätä – ehkä lempiasiani vuoden vaihtumisessa. Vuoden vaihtumisesta tosin on yli kuukausi, mutta mikäpäs siinä... Tänä vuonna odotan ainakin näillä näkymin yhteensä kahdenkymmenenviiden levyn ilmestymistä mielenkiinnolla. Katsellaan sitten, mitkä näistä levyistä todella näkevät päivänvalon tänä vuonna ja mitkä niistä päätyvät tänne kettusademetsään asti... Mutta tästä se nyt lähtee.

Ensinnäkin rakas luotettava tietolähteemme Wikipedia väittää, että 3OH!3:ltä, tuolta elektronisen poprockin adoniskaksikolta, on tulossa uusi levy tämän vuoden puolella. Levyn nimi näyttäisi olevan ThreeOh!Three, mutta siitä ei ole olemassa minkään näköistä artikkelia, eikä Internetkään tiedä kertoa mitään huhun todenperäisyydestä, joten nähtäväksi jää. Edellinen albumi on vuonna 2010 ilmestynyt Streets of Gold, enkä ole itse edes kuunnellut sitä. Pitänee tutustua, ennen kuin pääsen uuden materiaalin kimppuun.

Maaliskuun 20. Siitä tulee hieno, hieno päivä. Ensinnäkin se oli hieno päivä jo viime vuonna, kun My Chemical Romance, lempibändini, esiintyi Hartwall-areenalla samaisena päivänä ja näin sen silloin ensimmäistä kertaa livenä seitsemäntoista ja puolen tunnin jonotuksen jälkeen. Siksi olinkin iloinen kuullessani, että Adam Lambertin uusi Trespassing-niminen levy ilmestyy juuri 20. maaliskuuta. Olen odottanut albumia kuin kuuta nousevaa sitten edellisen, vuonna 2009 ilmestyneen For Your Entertainment -esikoislevyn kuultuani. Uudella levyllä Adam on itse osallistunut suurin piirtein kaikkien kappaleiden kirjoittamiseen ja vaikuttanut myös levyn visuaaliseen puoleen, eli nyt nähdään aitoa Adam Lambertia, ei Idols-Adamia tai RCA Recordsin Adamia. Sitä minä olen odottanut, ja uskon sen myös saavani. Ensimmäisen singlen, Better Than I Know Myselfin, kuulet ja näet (videossa on todella hieno idea) täältä.

Eilen opin myös, että punkpioneeri Anti-Flag julkaisee yhdeksännen levynsä The General Striken 20.3.2012. Olen juuri tänään kuunnellut kolme ja puoli levyllistä Anti-Flagia yhteen putkeen. Tuli vain sellainen fiilis. Täytyy sanoa, että vaikka punkista pidänkin, en aina ymmärrä kaikkea punkmusiikkia, mutta Anti-Flag menee suoraan luihin ja ytimiin ja saa olon tuntumaan lähinnä siltä, että tekisi mieli heittää jotakin ikkunasta alas ihan vain Sudanin puolesta. No jaa, ehkä tyydyn nyökyttelemään päätäni hyväksyvästi bändin poliittisille manifesteille. Ensimmäisen singlen nimi on The Neoliberal Anthem.

Alice Cooperilta tuli uusi levy viime vuoden loppupuolella – siihenkään en ole vielä juuri ehtinyt tutustua muutamia makupaloja lukuun ottamatta, vaikka se koneelta on julkaisupäivästä asti löytynytkin – joten uutta materiaalia häneltä tuskin ihan heti kuullaan, mutta sen sijaan hän on BBC:n haastattelussa ilmoittanut vilahtavansa Tim Burtonin tulevassa Dark Shadows -elokuvassa. Tuosta elokuvasta tulee yksi vuoden kohokohta minulle, olen odottanut sitä jo varmaan pari vuotta, joten Alice Cooper siellä ei ainakaan voi pahentaa Tim Burton, Johnny Depp, Thomas McDonnell JA vampyyrit -yhdistelmää. Luoja, että elämäni on täydellistä sinä päivänä, kun minä tuon elokuvan näen...

Myös Alicia Keys on Twitterin mukaan palannut studioon, mutta Wikipedia tietää levystä vain julkaisuvuoden, joka on 2012. Alician edellinen albumi, The Element of Freedom, oli jotakin niin kaunista ja mukaansa tempaavaa, että maltan tuskin odottaa tämän rohkean ja vahvan naisidolini uusinta tuotantoa. Hyvä, Alicia!

Myös Alien Ant Farm on ilmoittanut palanneensa studioon vuosien hiljaiselon jälkeen ja ”toivoo julkaisevansa uuden levyn keväällä 2012”. Mitään varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.

Apulanta, tuo hiljattain maailman ensimmäiseksi kahdenkymmennenyhden listaykkössinglen bändiksi noussut suomirockin veteraanikolmikko, puolestaan vavisuttelee tänä vuonna Suomineidon perustuksia kaiken kaikkiaan yhdennellätoista studioalbumillaa, joka kantaa nimeä Kaikki kolmesta pahasta. Ensimmäinen single, Pihtiote, on soinut radioissa sen verran ahkerasti, että vaikka ensin kappaleesta pidinkin, on se jo vähän menettänyt hohtoaan. Eniten levyltä odotan ehkä Pajua, yhteiskappaletta PMMP:n Mira Luodin kanssa. Mahtaa olla ylvään kuuloista menoa. Levy julkaistaan 14. maaliskuuta. Mikä yleinen levynjulkaisukuukausi maaliskuu oikein on?

Myös Aasian suunnalta kuullaan uutta musiikkia alkuvuodesta. Ayumi hamasaki julkaisee 21. maaliskuuta kolmannentoista studioalbuminsa, joka kantaa nimeä Party Queen. Aika hyvä suoritus 33-vuotiaalta naiselta, ja levyn nimi todellakin nostaa odotukset korkealle. Vaikka ayun balladit ovatkin koskettavia ja tosi mukavaa kuunneltavaa, niin kyllä Aasian naiset ylipäätäänkin ovat parhaimmillaan nopeissa kappaleissa. Oma suosikkini ayulta on Sparkle, toivottavasti jotakin sen tyylistä löytyy uudelta levyltäkin, tai sitten jotakin, mitä ayumi ei vielä koskaan aiemmin ole tehnyt – katsellaan!

Tiedän, että hehkutin noin kuusi kappaletta aiemmin Anti-Flagin uutta levyä, joten tämä saattaa nyt vaikuttaa vähän ristiriitaiselta, mutta kyllä – myös Backstreet Boys julkaisee tänä vuonna uutta musiikkia! Levyn nimeä ei ole vielä julkistettu. Toisaalta Bäkkäreiden uudempi musiikki on ollut järjestään jonkinasteista kuraa, joten en tiedä, mitä odottaa, mutta katsellaan sitäkin. Pitäähän sitä keski-ikäiselle poikabändille mahdollisuus antaa.

Okei, takaisin alueelle, jonka tunnen sopivan paremmin itselleni. Ei siinä mitään, Backstreet Boysien vanhat kappaleet ovat ihania, mutta kyllä minä suuremmalla innolla Billy Talentin tulevaa neljättä (tai no, viidettä, jos Pezz-nimisenä bändinä julkaistu debyytti lasketaan) albumia odotan. Bändin mukaan levy ilmestyy kevään lopussa, ja sen sisältö on jotain, mitä BT:ltä ei vielä aiemmin olla kuultu. Voiko tuota nyt odottaa muulla kuin mielenkiinnolla?

Sitten seuraa uutisia metallimaailmasta. Kyllä vain, kädet ylös ja housut alas – Bullet for My Valentine työstää neljättä albumiaan ja ”toivoo saavansa sen ulos vuoden 2012 aikana”. Helvetti, eihän tänä vuonna kerkeä muuta kuin kuunnella levyjä, jos tämä kaikki ihanuus on totta...

Jotta olisimme tasapuolisia, kerrottakoon uutisia myös rapmaailmasta, vaikken itse sitä juurikaan seuraakaan. Kuitenkin kun nyt Cheekiä yksi kappale koneelta löytyy, niin mainitaan tässä, että myös häneltä tulee huhtikuussa uusi levy. Onnea faneille!

Amerikkalaispoppari Christina Aguilera kertoo myös palanneensa studioon, ja häneltäkin voi odottaa tuoretta musiikkia tämän vuoden puolella. Ovathan kaikki jo toipuneet Moves Like Jaggerista?

Girugämeshin viime vuoden puolella julkaistu Go-albumi on ilmestynyt Euroopan markkinoille 2. päivä tätä kuuta. Pitääpä etsiä se käsiini...

Aloin kuunnella The White Stripesia viime vuonna vajaata kuukautta ennen kuin Meg ja Jack White ilmoittivat, että bändi hajoaa. Eilen kuitenkin innostuin, kun kuulin, että Jack White julkaisee sooloalbumin, jolta on jo ilmestynyt yksi singlekin. Love Interruption on mielenkiintoinen kappale. Albumi ilmestyy 24. huhtikuuta ja on nimeltään Blunderbuss... Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Katy Perry julkaisee uusimman albuminsa Teenage Dreamin uudestaan nimellä Teenage Dream: The Complete Confection 27. maaliskuuta. Uusi versio sisältää ennen julkaisemattomia, kokonaan uusia ja uudelleen miksattuja kappaleita. Sitäkin odotellessa.

Myös Kill Hannahin Mat Devine on kertonut, että bändiltä on tulossa uusi albumi keväällä 2012. Edellinen albumi, vuoden 2009 Wake up the Sleepers, on edelleen yksi tämänhetkisistä lempilevyistäni, eikä Kill Hannahia voi koskaan kuunnella liikaa, joten tässä alkavat pikkuhiljaa taivaan portit häämöttää.

Show metal -jätti KISS on saanut uuden levynsä Monsterin nauhoitukset päätökseen viime kuussa, ja levy julkaistaan kesäkuussa. Eivätkö nämä tyypit ikinä kuole tai siirry edes eläkkeelle? No jaa, ei voi paljon valittaa.

Japanin kruunaamaton kuningatar Koda Kumi on jo antanut panoksensa vuoden levyantiin tammikuussa julkaistulla kymmenennellä levyllään, joka kantaa nimeä Japonesque. Koda Kumia voi onnitella myös tulevasta ensimmäisestä lapsesta ja tuoreesta avioliitosta. Kumin uusi levy on minulta vielä kuulematta, mutta single V.I.P. on kyllä jotakin niin tajunnanräjäyttävää, että tämäkin tuotos menee kuuntelulistan kärkeen.

Myös Jouni Hynynen Kotiteollisuus-yhtyeineen on taas hairahtanut musiikin tekemisen pariin, ja siitäkös Suomen kansa häntä kiittää. Bändi on uhkaillut tekevänsä Sotakoira II -levyn, jonka isoveljellä, Sotakoiralla, kuultiin Kotiteollisuuden raiskaamia suomirockklassikoita. No, ei nyt tosi – Kotiteollisuudesta on vain paha puhua kilttiin sävyyn, kun bändiläiset itse käyttäytyvät kuin viiden tähden kusipäät. Samalla mitalla takaisin, katsokaapas. Joka tapauksessa Sotakoira II:n julkaisuajankohdasta ei ainakaan minulla ole sitten niin mitään tietoa, mutta jätkien levynjulkaisutahdin tuntien se saadaan korviamme rääkkäämään hyvinkin tänä vuonna.

Myös P!nkiltä on tulossa tänä vuonna kuudes studioalbumi, mikä ilahduttaa minua naisen vahvan persoonan, äänen ja loistavan musiikin ihailijana.

Kukaan, joka tätä blogia lukee, ei ole mitenkään voinut välttyä esimaulta seuraavasta albumista... Silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen... Kyllä vain, Robinin debyyttialbumi Koodi ilmestyy 22. helmikuuta. On pojalla ainakin hyvä julkisuus alla albumille. Vaikka Robinia nimitetäänkin Suomen Justin Bieberiksi, ja minä vihaan Justin Bieberiä syistä, joista saisi vaikka oman blogimerkinnän, minusta Robin on ihan hyvä. Ei ehkä kosketa yhtä henkilökohtaisesti kuin Korn tai My Chemical Romance, mutta pojassa on ainesta – hyvä ääni ja lapsenomaisen aito. Jos vertaa häntä Justin Bieberiin, niin se on kuin vertaisi Britney Spearsia äiti Teresaan tai jotain. No jaa, nyt meni ehkä taas henkilökohtaisuuksien puolelle...

Myös kitaravirtuoosi Slash julkaisee toisen albumin tänä keväänä. Vielä nimeämätön albumi näkee päivänvalon 22. toukokuuta. Edellistä en ole vieläkään kokonaan kuullut, mutta joka ikinen yksittäinen kappale on pistänyt kyllä melkoiset kylmät väreet kulkemaan luuydintä myöten, että pakko kai tätäkin on ämpäriin kuolaten odottaa.

Myös The Bouncing Soulsin sanotaan elättelevän toiveita tämän vuoden puolella julkaistavasta levystä. Ruotsin ylpeys The Hives näyttäisi puolestaan olevan jo varmistanut, että viides levy ilmestyy tänä vuonna, mutta nimeä eikä julkaisupäivämäärää sillä ei vielä ole. Olihan tuo jo aikakin, edellinen albumi The Black and White Album kun ilmestyi vuonna 2007.

Tämän levyvuoden minun kohdallani aloitti oikeastaan The Fray, jonka kolmannen albumin Scars & Stories kuuntelin viime yönä. Siinä oli taas musiikkinirvanat sellaisella tasolla, etten olisi keskeyttänyt kuuntelemista edes tsunamin, dinosaurusten paluun ja ovelle kolkuttavan Aku Hirviniemen yhteisvaikutuksesta. Levystä saattaa myöhemmin tulla arvostelu tänne, kunhan saan kuunneltua sen ensin läpi tarpeeksi useaan otteeseen.

Yksi vuoden innoittavimmista albumeista on toivottavasti The Smashing Pumpkinsin määrittämättömänä päivänä ulos tuleva Oceania. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki: Oceania on vain osa bändin tulevaa suurteosta, Teargarden by Kaleidyscopea, jolla kuullaan neljäkymmentäneljä uutta kappaletta, joihin Oceanian kolmetoista raitaa sisältyvät. Siinä ainakin on suuruudenhullu bändi, mutta kun muistelen heidän edellistä jättialbumiaan, Mellon Collie and the Infinite Sadnessia, joka on varmasti yksi rockhistorian merkittävimmistä levyistä, väittäisin, että tässä tapauksessa suuruudenhulluus on vain positiviinen piirre. Uutta Smäshäri-musiikkia kuitenkin siis odotan suurella innolla, vaikka viime vuonna julkaistu Tom Tom -single ei oikein minulle uponnutkaan ainakaan noin yhdellä kuuntelukerralla.

Rockin ystäviä todellakin hemmotellaan tänä vuonna. The Used julkaisee myös viidennen albuminsa Vulnerablen 27. maaliskuuta. Ensimmäinen single I Come Alive oli erittäinkin miellyttävä, ellei jopa järkyttävän hyvä, joten uuden Used-levyn tuloon myös kalenteria rastimaan.

Lopuksi vielä kaksi odottamisen arvoista albumia tälle vuodelle. StoneSour, tuo Slipknotin Corey Taylorin lehtolapsi, julkaisee tänä vuonna uuden albumin, joka saattaa olla joko teema- tai tuplalevy. Molempi parempi, eikö vain? Ehdinkin tässä jo harmitella sitä, ette Slipknot saa mitään uutta aikaan, mutta kelpaahan se Coreyn nerous tässäkin muodossa.

Lopuksi vielä levy, jota olen odottanut kauan ja hartaasti... Ilpo Kaikkosen &Aurinkokunnan ensimmäinen levy, jonka debyyttisingle Hetken vielä nuori on saanut minut niin itkemään kuin hymyilemäänkin.

Eihän tässä voi kuin yrittää olla kuolematta onnesta. Vuoden 2012 levykalenteri näyttää siis tältä:

TALVI/KEVÄT

Tammikuu

25.1. Koda Kumi – Japonesque

Helmikuu

2.2. Girugämesh – Go (Euroopan julkaisupäivämäärä)

7.2. The Fray – Scars & Stories

22.2. Robin – Koodi

Maaliskuu

14.3. Apulanta – Kaikki kolmesta pahasta

20.3. Adam Lambert – Trespassing ja Anti-Flag – The General Strike

21.3. ayumi hamasaki – Party Queen

27.3. Katy Perry – Teenage Dream: The Complete Confection ja The Used – Vulnerable

Huhtikuu

24.4. Jack White – Blunderbuss

Cheek

KESÄ

Toukokuu

22.5. Slash

Kesäkuu

KISS – Monster

EI PÄIVÄMÄÄRÄÄ

3OH!3 – ThreeOh!Three (2012)

Alicia Keys (2012)

Alien Ant Farm (kevät 2012)

Backstreet Boys (2012)

Billy Talent (loppukevät 2012)

Bullet for My Valentine (2012)

Christina Aguilera (2012)

Ilpo Kaikkonen & Aurinkokunta (syksy 2012)

Kill Hannah (kevät 2012)

Kotiteollisuus – Sotakoira II (2012?)

P!nk (2012)

StoneSour (2012)

The Bouncing Souls (2012)

The Hives (2012)

The Smashing Pumpkins – Oceania (2012)

Minä jatkan nyt Anti-Flagin Mobilizen parissa

foxi