Aamut ovat aliarvostettuja. Olen
aina ajatellut, etten ole aamuihminen, mutta oikeissa olosuhteissa se on paras
vuorokaudenaika.
Lauantaiaamu, ja lähes koko
kaupunki nukkuu. Ilma on kuulas ja raikas, mutta ilman takkia ei enää tule
kylmä. Ruoho on vihreämpää kuin koskaan, ja nouseva aurinko osuu kasteeseen
pistäen sen kimaltelemaan. Kaikki on niin kaunista, että heikottaa.
Kun kadut ovat tyhjiä ja tien yllä
leijailee usvaa, saa rauhassa keskittyä ajatuksiinsa ja ympäristöönsä. Tälle päivälle en keksisi parempaa aloitusta kuin kesäinen Tampere lauantaiaamuna
ennen seitsemää, uudet rullaluistimet ja nouseva aurinko.
Talvella aamut ovat erilaisia,
mutta silti hurmaavia: on pimeää ja jäätävän kylmää ja liikkeellä on vielä
vähemmän ihmisiä, mutta siinä se viehätys onkin. Hengitys huuruaa ja saa
seikkailla katulamppujen valossa kenenkään tarkkailematta. Kesäaamuissa on
kuitenkin sitä jotain – parasta niissä on kesän tuoksu ilmassa.
Täytyy kyllä myöntää, etten ole
sosiaalisimmillani aamuisin. En halua puhua, mutta ajatukset sen sijaan lentävät kyllä,
jos niille vain antaa tilaa. Aamu on luovuuden ja aikaansaamisen hetki. Parasta
on tosiaan se, että on hereillä yksin.
Unohtakaa lämpimät peittonne,
vetäkää verhot sivuun ja nauttikaa. Kesä on täällä, eikä siitä kannata hukata hetkeäkään
– etenkään nyt, kun ei vielä ole niin kuuma, että auringosta pystyy nauttimaan
kuivumatta kasaan. Tampereen Nekala ei ehkä ole kaunein inspiroitumisympäristö, mutta tällaisina aamuina en vaihtaisi sitä edes Espanjan
aurinkorantoihin tai Tokion taukoamattomaan sykkeeseen.
Terveisiä aamuhuumasta lähettää
foxi
