KONY 2012 – Sydämetöntä julmuutta vastaan / KONY 2012 – Against Heartless Cruelty

Tällä viikolla Facebookini on ollut täynnä asiaa jostakin, joka kulkee otsikolla KONY 2012. Aluksi luulin sen olevan joku musiikkimaailman ilmiö, mutta sitten huomasin sen liittyvän johonkin aivan muuhun. Jätin linkit aluksi huomioimatta, Facebookissa pyörii aina jokin turhanpäiväinen villitys, joka ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Lopulta minun oli pakko selvittää, mistä oli kyse, sillä ilmiö oli selkeästi maailmanlaajuinen. Kaikkein vähiten asiaa jakoivat juuri suomalaiset – olemmehan aina viimeisinä tietoisia kaikesta, mikä muuta maailmaa puhuttaa.

Sain selville, että KONY 2012 on Invisible Children -nimisen järjestön projekti, jonka päämäärä on tehdä Joseph Kony -nimisestä ugandalaisesta sotarikollisesta kuuluisa, jotta hänet saataisiin kiinni. Okei, maailmanpelastajia, ajattelin. Hyvä, että joku jaksaa. Minulla on omia ongelmia, minun virtani ei juuri tänään riitä tähän.

Tänään menin Youtubeen ja näin, että Ryan Higa oli postannut videon aiheesta. Koska katson ylipäätäänkin jokaisen videon, jonka tuo hieno nuori mies tekee, katsoin myös tämän. Higa kertoi reagoineensa KONY 2012 -projektiin aluksi jokseenkin samoin kuin minä, mutta patistanut itsensä lopulta katsomaan puolen tunnin mittaisen KONY 2012 -dokumentin ja sanoi, että oli todella tyytyväinen, että katsoi sen. Koska Ryan oli niin vaikuttunut, päätin, että on minullakin uhrattavissa puoli tuntia sille, mikä maailmaa tänään puhuttaa.

Tunnustan, että olen herkkä ja liikutun helposti kärsivistä ihmisistä, suutun helposti pahuudesta, jota tapahtuu ympäri maailman jatkuvasti. En yleensä katsele kuvia nälkää näkevistä Afrikan lapsista, sillä saan niistä vain huonon omatunnon ja särkyneen sydämen. Jos olisin rikas, en muuta tekisikään kuin jakelisin rahaa Afrikkaan, mutta kun en ole, en näe keinoa, jolla voisin tässä elämäntilanteessa jotakin tehdä, joten pitäydyn mukana henkisellä tasolla, mutta yritän samalla olla järkyttämättä itseäni. Menetän aivan liian helposti yöuneni näiden asioiden takia. Voin kertoa, että KONY 2012 -videon jälkeen en nuku kuukauteen.

Olen nähnyt monta pätkää ja dokumenttia, joissa kerrotaan, millaisessa kurjuudessa osa maailman ihmisistä elää. En kuitenkaan muista yhtään tarinaa, joka olisi järkyttänyt minua yhtä pahasti kuin Joseph Konyn teot – jos ei lasketa natseja ja Hitleriä, mutta ero on siinä, että Konyn hirmuvalta tuhoaa tuhansien ihmisien elämän tälläkin hetkellä, eivätkä länsimaat ole liittoutumassa hänet pysäyttääkseen.

Joseph Kony johtaa Lord’s Resistance Army (LRA) -nimistä armeijaa, joka sieppaa lapsia kodeistaan ja tekee tytöistä seksiorjia ja pojista lapsisotilaita. He ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siepanneet yli 30 000 (kuusi kertaa kotikuntani asukasluku) lasta ja pakottaneet heidät tappamaan omat vanhempansa ja menettämään lapsuutensa sille, että Kony pysyy vallassa. Aivan, Konylla ei ole mitään ideologiaa, jonka puolesta hän taistelisi (ei sillä, että mikään ideologia oikeuttaisi hänen tekonsa), hän vain haluaa pysyä vallan kahvassa kiinni.

Jason Russell, KONY 2012 -videon tekijä, lupasi ugandalaisille Jacob-pojalle, että hän pysäyttäisi Konyn hinnalla millä hyvänsä kuultuaan, että Konyn sieppaamat lapset haluaisivat kuolla päästääkseen tämän hirmuvallan kynsistä. Hän perusti Invisible Children -järjestön, joka vuosien varrella on kerännyt taustalleen niin valtavan tukijajoukon, että vuonna 2011 USA:n hallitus viimein avasi silmänsä asialle ja lähetti Ugandaan joukon sotilaita pysäyttämään Konyn. Valitettavasti Kony sai tietää, että USA on hänen jäljillään, joten hän pysyttelee piilossa.

Kony on kansainvälisen rikostuomioistuimen listalla maailman pahin sotarikollinen. Hän on vienyt kymmeniltä tuhansilta lapsilta elämän, kodin, perheen ja halun elää jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Silti minä ja miljoonat muut olemme saaneet vasta tänä vuonna tietää, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Russell ja Invisible Children pelkäävät, että jos Konyn nimeä ei saada koko maailman huulille, hän unohtuu ja USA vetää tukensa hänen nappaamisekseen. Siksi heidän ykköstavoitteensa on tehdä Konysta kuuluisa. Tämän he toivovat johtavan heidän lopulliseen päämääräänsä: Konyn kiinniottoon ja teoistaan rankaisemiseen – jos mikään rangaistus nyt edes kattaa hänen julmuuksiaan...

Minulla on Facebookissa 350 kaveria, joiden toivon lukevan tämän, katsovan KONY 2012 -videon tai ainakin jakavan sen eteenpäin, jos ette sitä vielä ole tehneet. Jokaisen ihmisen, joka välittää vähääkään muista kuin itsestään, tulisi katsoa tämä video. Vaikka ei edes aikoisi tehdä asialle mitään, jo se auttaa, että tietää asiasta ja jos joku tulee kysymään, mistä on kyse, osaa vastata.

Minä vastustan lapsien orjuuttamista ja Konyn hirmuvaltaa. Vastustatko sinä?

Invisible Children on Facebook

Invisible Children's website

 

In English

This week, my Facebook has been full of something that goes by the name KONY 2012. At first, I thought it was some musical phenomenon but then I noticed it has to do with something very else. I ignored the links. In Facebook, there’s always some pointless craze going on that I couldn’t care less of. Finally I had to find out what was it about, for the phenomenon was obviously global. Finns were the ones who shared the links the least – we, of course, are always the last to know about everything the rest of the world is talking about.

I found out that KONY 2012 is a project of an organization called Invisible Children, and its goal is to make a Ugandan war criminal called Joseph Kony famous so that he can be captured. Okay, saviors of the world, I thought. Good that someone has the energy. I have my own problems, I don’t have the energy for this today.

Today I went to Youtube and saw that Ryan Higa had posted a video about the subject. Because I always watch every video this great young man makes, I also checked this one out. Higa told that at first, he had reacted the KONY 2012 project pretty much the same way I did but then had made himself watch the 30-minute-long KONY 2012 documentary and said that he was really happy he did. Because Ryan was so impressed, I decided that I, too, have a half an hour to give for the subject the world fuzzes about.

I confess that I am sensitive and easily moved to tears when I see suffering people. I get easily mad when I see the evil that happens all around the world every day. I usually don’t watch pictures of starving children in Africa because I just get guilty conscience and a broken heart afterwards. If I was rich, all I’d do was give out money to Africa but since I’m not, I can’t see a way to do anything about it, so I’m just in on a mental level but at the same time I try not to shock myself. I lose my sleep way too easily over these things. I can tell that after watching the KONY 2012 video I won’t be sleeping for a month.

I’ve seen many clips and documentaries where they tell about the misery that part of the people in this world are living in. Still, I can’t remember a single story that shocked me as much as Joseph Kony’s actions – if the Nazis and Hitler doesn’t count, but there is a difference: Kony’s terrorism destroys lives of thousands of people as we speak, and the Western countries are not about to ally to stop him.

Joseph Kony leads an army called Lord’s Resistance Army (LRA) that abducts children from their homes and makes the girls sex slaves and the boys child soldiers. During the past twenty years, they have kidnapped over 30 000 (six times the population of my home town) children and made them kill their own parents and lose their childhood for Kony to stay in charge. That’s right, Kony has no ideology to fight for (not that any ideology would make his actions right), he just wants to be in control.

JasonRussell, the maker of the video KONY 2012, promised an Ugandan boy called Jacob that he would stop Kony no matter what after hearing that the children abducted by Kony would like to die to get away from him. He started the Invisible Children organization that, along the years, has gotten support group so big that in 2011, the US government finally opened its eyes to the matter and sent a group of soldiers to Uganda to stop Kony. Unfortunately Kony found out that USA is onto him so he’s now hiding.

On the list of International Criminal Court, Kony is the worst war criminal in the world. He had taken life, home, family, and will to live from tens of thousands of kids for twenty years already. Still I and millions of others haven’t gotten to know who he is and what he’s done until this year. Russell and Invisible Children fear that if Kony’s name won’t be on the lips of all the world, he will be forgotten and USA will pull away its support to capture him. That’s why their number one goal is to make Kony famous. They hope that this will lead to their final aim: capturing Kony and making him pay for what he’s done – that is if any punishment is bad enough compared to his cruelties...

I have 350 friends on Facebook that I hope will read this, watch the KONY 2012 video or at least share it if you already haven’t. Every person who cares about others than themselves at least a bit should watch this video. Even if you don’t plan to do anything about it, it just helps that you know about Kony, and if someone comes asking what is this about, you know the answer.

I am against enslaving children and Kony’s terrorism. Are you?

For world peace and better future,

foxi

Lisää päivitystä albumivuoteen 2012

Minun korviini on viime aikoina uinut niin paljon suomirapia, että looginen tapahtuma on viimeinkin tullut toteen: olen alkanut lämmetä sille. Niinpä lisäisin vuoden 2012 odotettavien albumien listaan seuraavan levyn: raptrio Elokuun debyyttialbumi Hääväki saapuu julkaistaan 11.4. Soutaa huopaa on niin tarttuva biisi, että siitä alkoi tykätä ihan tahtomattaan, ja sanomattakin selvää, että tätä nykyä kuuntelen sen noin viidesti päivässä, niin koukkuun olen jäänyt siihen. Kun siihen lisätään vasta syttynyt, sanotaanko vaikka voimakas kiinnostukseni Elokuussa vaikuttavan Junon musiikkiin, odotan albumia todellakin innolla.

Lisäksi huomasin tänään levykauppa Äxän sivuilla vieraillessani, että Olavi Uusivirralta on tulossa Elvis istuu oikealla -niminen albumi 14.3. En osannut yhtään odottaa tätä, joten yllätys oli todellakin iloinen. Toivoin vain, että albumi olisi parempi kuin edellinen, Preeria. 

Tältä vuodelta ilmestyneistä albumeista olen valitettavasti ehtinyt vasta kuunnella kokonaisuudessaan The Frayn Scars & Storiesin, josta näillä näkymin tulossa arvostelu, kunhan olen sen vielä pariin kertaan kuunnellut läpi. Ystäväni on kuitenkin testiajanut tuoreen Robinin Koodi-albumin läpi ja kertoi, että hänen mielestää Frontside Ollie on levyn ehdotonta parhaimmistoa. Valitettavasti albumi kai löytyy tätä nykyä ilmaiskuuntelusta vain Spotifysta, joka ei minun Linuxillani toimi, joten en ainakaan vielä ole sitä voinut kuunnella. Haluaisin kuitenkin kuulla sen ihan mielenkiinnosta, joten katsellaan.

TALVI/KEVÄT

Tammikuu

25.1. Koda Kumi – Japonesque

Helmikuu

2.2. Girugämesh – Go (Euroopan julkaisupäivämäärä)

7.2. The Fray – Scars & Stories

22.2. Robin – Koodi

Maaliskuu

14.3. Apulanta – Kaikki kolmesta pahasta ja Olavi Uusivirta – Elvis istuu oikealla

20.3. Adam Lambert – Trespassing ja Anti-Flag – The General Strike

21.3. ayumi hamasaki – Party Queen

27.3. Katy Perry – Teenage Dream: The Complete Confection ja The Used – Vulnerable

Huhtikuu
11.4. Elokuu – Hääväki saapuu

24.4. Jack White – Blunderbuss

Cheek

KESÄ

Toukokuu

22.5. Slash

Kesäkuu

KISS – Monster

EI PÄIVÄMÄÄRÄÄ

3OH!3 – ThreeOh!Three (2012)

Alicia Keys (2012)

Alien Ant Farm (kevät 2012)

Backstreet Boys (2012)

Billy Talent (loppukevät 2012)

Bullet for My Valentine (2012)

Christina Aguilera (2012)

Ilpo Kaikkonen & Aurinkokunta (syksy 2012)

Kill Hannah (kevät 2012)

Kotiteollisuus – Sotakoira II (2012?)

P!nk (2012)

StoneSour (2012)

The Bouncing Souls (2012)

The Hives (2012)

The Smashing Pumpkins – Oceania (2012)

Nimimerkillä miten niin koukussa, kuuntelen tässä Junoa parhaillaankin,
foxi

Maailma, jolle kannattaa suoda edes mahdollisuus

Katsoin jokin aika sitten Avaran luonnon dokumentin nimeltään Jäinen planeetta. Rakastan luontodokumenttien katsomista, koska minua kiinnostaa tietää eläimistä, kasveista ja ympäristöstä ylipäätään, mutta tämä kyseinen etelä- ja pohjoisnapojen talvista kertova pätkä sai minut ajattelemaan tavallista enemmän. Kun katsoin keisaripingviiniurosten sukeltavan jäiseen mereen ensimmäistä kertaa koko talven pakkasessa poikastaan suojaten seisottuaan, mietin: miten kukaan voi tuhota mitään näin kaunista?

Kysymykselläni en viitannut erityisesti pingviineihin, vaan ylipäätään koko maapalloon ja luontoon. Napajäätiköiden sulaminen, sademetsien hakkaaminen, aavikoituminen, useiden lajien sukupuutto... Nämä kaikki aiheutuvat lähes yksinomaan ihmisten teoista, ihmisten, jotka kehittyivät maapallolle paljon myöhemmin kuin suuri osa uhkaamistaan lajeista, jotka ovat vuosisatoja kuluttaneet luonnonvaroja miettimättä lainkaan sitä, mitä tapahtuu sitten, kun luonnolla tulee raja vastaan. Vasta nyt, kun tämä raja on alkanut häämöttää horisontissa karuna ja lohduttomana, on herätty miettimään, että pitäisiköhän tälle planeetalle sittenkin tehdä jotakin hyvääkin. Keksittiinpä sitten energiansäästölamput. Joo, ihan hieno ajatus sinänsä, mutta se ei paljon auta siinä vaiheessa, kun öljyvarat uhkaavat loppua alle sadan vuoden päästä ja esimerkiksi Borneon hitaasti uusiutuvista sademetsistä on hakattu jo puolet. Borneo on uhanalaisen apinalaji orangin ainoa koti, ja jos hakkuita ei saada kuriin, oranki voi WWF:n mukaan kuolla sukupuuttoon jo viiden vuoden sisään. (Lähde) 

Harmi sinänsä, etteivät yhden ihmisen kierrätys- ja energiansäästötoimet oikein riitä pelastamaan maailmaa. Minun mielestäni jokaisen henkilökohtainen aktiivisuus on tärkeää siksi, että toivon, että kun yksi ihminen tekee jotain, muut huomaavat sen ja ottavat mallia. Lisäksi voin ainakin katsella maailmanloppua hyvällä omatunnolla, ja viimeiset sanani ovat ”mitäs minä sanoin”.

Tämän postauksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut moralisoida ihmiskuntaa tai yhtään ketään, vaan muistuttaa ihmisiä siitä, miten kaunis maapallo on. Oikeastaan minun ei tarvitsisi postata näitä kuvia ollenkaan, vaan voisin vain kehottaa teitä katsomaan ulos ikkunasta talvisena aamuna, kun jää on peittänyt koivujen oksat ja kylmä talviaurinko saa oksat kimaltelemaan häikäisevän kirkkaasti. On tärkeää kuitenkin muistaa, että maailmassa on muitakin kauniita paikkoja kuin oma takapiha – paikkoja, joiden kauneus ei kauaa kestä, jos ilmastonmuutos, hakkuut ja ilmakehän saastuminen jatkuvat entistä tahtia.

Kuvia kerätessäni mietin hetken, että pitäisiköhän minun sittenkään kirjoittaa tätä merkintää. Sitten ystäväni oli linkannut Facebookiin tämän blogin. Katsellessani tuon blogimerkinnän kuvia päätin, ettei mikään maailmassa saa minua jättämään tätä merkintää julkaisematta. Anthony Marrin tapa on yksi tehokas keino taistella eläinrääkkäystä vastaan. Minun keinoni tällä kertaa on luonnon kauneudesta, monimuotoisuudesta ja tärkeydestä muistuttaminen. Lisäksi tietoa etsiessäni törmäsin tähän City-lehden juttuun, joka sai minut huomattavasti enemmän suuttumaan kuin surulliseksi. Tuo on jo sairasta!

I see trees of green, red roses too

I see them bloom for me and you

And I think to myself: what a wonderful world.

I see skies of blue and clouds of white

The bright blessed day, the dark sacred night

And I think to myself: what a wonderful world.

The colors of the rainbow so pretty in the sky

Are also on the faces of people going by

I see friends shaking hands, saying how do you do

They're really saying I love you. 

Louis Armstrong - What a Wonderful World

MIKSI KUKAAN HALUAISI TUHOTA JOTAIN NÄIN KAUNISTA?

 Mikä siinä on, että heti, kun karhunpentu kiipeää puuhun, niin se on kaksi kertaa söpömpi kuin maassa?

En tiedä, mikä tässä linnussa viehättää, mutta jotenkin tukaani on vain kauhean hauskan näköinen.

Tropiikin sammakoista kannattaa muistaa yksi sääntö: mitä värikkäämpi, sen myrkyllisempi – tai fiksumpi, sillä monet vaarattomat eläinlajit matkivat myrkyllisten sukulaistensa ulkonäköä huijatakseen saalistajia. Tätä kutsutaan mimikryksi. Opin sen ehkä seitsemänvuotiaana, ja jostain syystä muistan sen aina. 

Delfiinit ovat leikkisiä ja sosiaalisia vesinisäkkäitä.

Monet pikkukalalajit liikkuvat näyttävissä muodostelmissa.

Yksi maailman lumoavimmista eläinlajeista, miekkavalas – väärinymmärretty delfiinilaji. 

Myös valassafari kuuluu unelmamatkoihini. Ryhävalaiden laulu on lumoavaa kuultavaa, ja jokin noissa jättimäisissä nisäkkäissä vaan pysäyttää minut joka kerta, kun sellaisen jossakin näen. 

 

 

 Jääkarhu.

Opin Avarasta luonnosta, että pohjoisten revontulien latinan- ja englanninkielinen nimi on Aurora borealis, kun taas Etelämantereen yllä leimuavia valoja kutsutaan nimellä Aurora australis. Jännän äärellä...

Väärinymmärretty, kaunis eläin, joka ansaitsisi elää rauhassa.

 Kuningaskalastajan saalistus on upean näköistä.

Kaikki rakastavat kissapetojen pentuja, minä myös. Kuvassa lumileopardi.

Vastasyntyneet kilpikonnan poikaset ovat ylitsepääsemättömän suloisia mönkiessään kohti vettä ensimmäistä kertaa. 

 Biologian tunnin aika! Mangrovekasvit ovat ainoita lajissaan, sillä ne voivat kasvaa vedessä ja lähes hapettomassa liejussa. Sen juuristossa elää myyrien sijaan kaloja.

Orankilapsi.

Yksi ylväimmistä eläinlajeista ei ole mikään lemmikki, vaikka monet sitä sellaisena pitävätkin.

Pakollinen pandakuva.

Koala on monen mielestä maailman söpöin eläin, enkä ihmettele miksi.

En voi edes kuvitella, miltä tuntuisi nähdä koralliriutta sukellusretkellä. Sen näkeminen on yksi haaveistani.

Korallien välissä lipuvilla trooppisilla kaloilla on upeita värejä.

Tiesitkö, että nämä otukset osaavat kävellä?

PATRIK!

Näyttävä mutta harmiton paholaisrausku voi kasvaa jopa seitsemän metriä leveäksi. Lähteekö joku uimaan?

Kaunis mutta myrkyllinen valtamerikala.

Galapagos-saaret.

Norsut ovat viisaita ja rauhallisia kasvissyöjiä.

Gepardi on maailman nopein maanisäkäs.

Simpansseja katsoessa rupeaa usein miettimään, että mistä joku on muka päätellyt ihmisten olevan niin kovin erilaisia eläimiin verrattuna?

Madagaskarilla, kuten monella muullakin saarella, on omaperäinen kasvi- ja eläinlajisto.

 Käsi ylös, jos mieleesi tuli Madagaskar-elokuvat tämän kuvan nähdessäsi. Kuningas Julien on malliltaan kissamaki, jollainen tässä kuvassakin ruokailee.

Kameleontit tunnetaan kyvystään suojautua väriä vaihtamalla.

Tropiikin kukat loistavat eri väreissä, koissa ja muodoissa.

Tropiikin perhoset loistavat upeissa väreissä.

Rukoilijasirkka on pienestä koostaan huolimatta yksi eläinkunnan tehokkaimmista saalistajista. Ei ole vaikea arvata, mistä se on saanut erikoisen nimensä...

En edes tiedä, mikä tämä on – itikka? Perhonen? – mutta löysin tämän perhosen kuvaa etsiessäni. Minusta tämä on todella kaunis otus, mikä sitten ikinä onkaan.

Keisaripingviini on yksi suosikkieläinlajeistani. 

Kuvat omistaa Googlen kuvahaku lähteineen.

Muistakaa katsoa Avara luonto tänään,

foxi 

 

Ruusuista imelyyden kansainvälistä juhlapäivää kaikille kultamusukoille

Ystävänpäivä. Vaaleanpunaisia sydämiä ja suklaata itseensä ahtavia, onnettomia sinkkuja. Sokerihuuruisia pariskuntia, Facebook täynnä hyvää kaksiviikkoispäivää, kulta -viestejä. Uh, että minä en ymmärrä tätä ”juhlaa” sitten ollenkaan.

Ystävänpäivä on alun perin eurooppalainen, tarkemmin sanottuna roomalainen rituaalipäivä, josta kristityt sitten leipoivat pyhän Valentinuksen muistopäivän. Juhlan turhuutta korostaa ironisesti se, ettei kukaan ole edes varma, onko tämä Valentinus, jonka mukaan päivä on saanut englanninkielisen nimensä, Valentine’s Day, ollut roomalainen pappi vai Ternin kaupungin piispa. Ystävänpäivälle kävi kuitenkin samoin kuin joulupukille: amerikkalaiset omivat sen ja tekivät siitä kansainvälisen spektaakkelin ja tuotteen. Nykyisin viettämämme ystävänpäivä on pelkkää vaaleanpunaista kartonkia ja pahanmakuisia konvehteja alusta loppuun.

Tiedän, että tämä kuulostaa katkeralta. Okei, olen sinkku ja vihaan ystävänpäivää, mitä sitten? Kyse ei ole siitä, ettei minulla ole ketään, kenen kanssa sitä viettää, koska asia ei ole niin; minulla on kyllä ystäviä, joiden kanssa olen ystävänpäivää aiempina vuosina – vähän vastentahtoisesti – juhlistanut. Totta kai minä aina mielelläni vietän aikaa ystävieni kanssa, mutta minun ongelmani on se, että tietty päivämäärä asettaa pakotteen tietylle mielialalle, tietylle värikoodille ja on pakko olla hymyilevä ja mukava, vaikka oikeasti vituttaisi niin maan perkeleesti.

Ystävänpäivä on yksi turha juhla monien muiden joukossa. Muut turhat juhlat (lähinnä juhannus ja vappu), joista en ennen pitänyt, ovat kuitenkin saaneet uuden hohteen sen jälkeen, kun tajusin, että ne ovat päiviä, jolloin kaikki ovat juhlimassa ja ihmisiä näkee, minne meneekin. Se on hyvä puoli näissä päivissä, mutta ystävänpäivänä tätä aspektia ei ole. Missä ovat ystävänpäivän megabileet?

Ystävänpäivä on lisäksi todella julma juhla. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka itkevät itsensä uneen joka ilta, koska eivät sinäkään päivänä löytäneet unelmiensa prinssiä tai prinsessaa. Heille jokainen päivä on muistutus siitä, että he ovat edelleen yksin. Voitteko kuvitella heidän tuskansa moninkertaistumisen ystävänpäivänä, kun kaikki parit juhlivat sitä, miten onnellisia he ovat yhdessä? Muina päivinä minun sympatiani näitä ihmisiä kohtaan on pieni, ellei olematon, koska minun filosofiassani ihminen ei voi olla onnellinen toisen kanssa, jos ei ensin osaa olla onnellinen yksin.

Parina viime vuonna ystävänpäivä on kuitenkin saanut näkökulman, josta jopa minä pidän: Forever Alone Day (ikuisesti yksin -päivä). Viime viikon lopusta asti sosiaalisen median kanavat, lähinnä Facebook ja Twitter, ovat tulvineet englanninkielisiä Forever Alone Day -vitsipäivityksiä. En tiedä miksi, mutta minusta ne ovat hillittömiä! Ne osoittavat, että maailmassa on edelleen ihmisiä, jotka osaavat suhtautua elämään huumorilla ja katsoa asioita oikeissa mittasuhteissa. Suurin osa näiden päivitysten laittajista kuitenkin on varmaan sinkkuja, joiden elämä ei kaadu siihen, ettei heillä ole ketään, jolle antaa marmeladisydämiä ja tonneittain suukkoja vaaleanpunaiseen lahjanauhaan käärittynä (ja loput katkeria sinkkuja, jotka eivät halua myöntää seurankaipuutaan kellekään). Koska olen yksi näistä tyytyväisistä sinkuista, nämä päivitykset pelastavat minut ystävänpäivältä. (Okei, myös se, että kello on kuusi, enkä edelleenkään ole noussut sängystä, puhelimessani ei ole akkua, koska laturi on rikki, en ole nähnyt tänään yhtään elävää ihmisolentoa ja Facebookistakin kävin vain lukemassa ilmoitukset.)

Tässä muutama esimerkki loistavista Twitterin Forever Alone Day -päivityksistä:

Tomorrow is Tuesday... just another Tuesday. #foreveralone  

(Huomenna on tiistai... vain tavallinen tiistai.)

The #ForeverAlone club is organising a candle-light march from neighbourhood to a nearby pub. 
(Naapuruston #ForeverAlone-kerho järjestää kynttilämarssin lähipubiin.)


Roses are red, violets are blue, vodka costs less, than dinner for two #foreveralone #ifyouaresingle  
([Perustuu englanninkieliseen runoon.] Ruusut ovat punaisia, orvokit sinisiä, vodka maksaa vähemmän, kuin illallinen kahdelle. #foreveralone #josoletsinkku)


My way of spending Valentine’s Day: naked, on the floor, with a bottle of Jack Daniel's in my hand, screaming Adele songs to my cat. 
(Minun tapani viettää ystävänpäivää: alasti, lattialla, pullo Jack Daniel'sia kädessäni, kiljun Adelen kappaleita kissalleni.)


Tässä vielä asiaankuuluvaa musiikkia. Luoja, tämä biisi on loistava... 

Hyvää Forever Alone Dayta kaikille!

foxi

Trampoliini ja räjähtäviä kääpiöitä – peruslauantai

Seuraa kaikkia Suomen kansalaisia koskeva kehotus, joka parantaa elämänlaatuanne huomattavasti: menkää katsomaan stand up -komiikkaesitystä. 

Itse olin lauantaina Kuopion musiikkikeskuksella katsomassa Sami Hedbergiä, joka on lähes yhtä hullu kuin hauskakin. Se kannatti. Esityksen jälkeen en tiennyt, mille nauroin, mutta nauroinpahan kuitenkin. Mitä muutakaan voi tehdä, kun ”118-kiloinen ja 190-senttinen jätkä” (suora lainaus Hedbergiltä) selittää ensimmäiset kymmenen minuuttia trampoliinista ja räjähtelevistä kääpiöistä jotakin, missä ei juurikaan ollut järkeä? (Minua siis kutsutaan välillä kääpiöksi, koska olen ehkä sentin lyhempi kuin muut... tai kymmenen.)

Esitykseen kuului myös juttu Citymarketin työntekijöistä, mutta kukaan ei tainnut koskaan saada tietää, miten kaikki sen viidentoista minuutin aikana puhutut jutut liittyivät Cittariin yhtään mitenkään... tai mikä se alkuperäinen juttu edes oli, Hedbergillä kun oli niin nälkä, ettei hänellä pysynyt ajatus kasassa. Kuulemma.

Hedbergin lisäksi lavalle nousi välillä Rudirok-niminen beatboxaaja. Kun hän aloitti, taputin kohteliaisuussyistä.

”No joo, joku Hedbergin suojatti, annetaanpas sitten aplodeja.”

Kun hän kuitenkin näytti taitonsa... Siinä jäivät kaiken maailman Felix Zengerit (joka hänkin on taitava) aika kevyesti kakkoseksi. Voin kertoa, ettei video tee oikeutta live-esitykselle, mutta kyllä tuostakin nyt kuvan saa, millaisesta performanssista on kyse. Herra itse oli vain vähän outo, en aina oikein tajunnut hänen juttujaan, ja esityksen rakenteessa olisi minun mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta lahjakas nuori kaveri, onneksi tuli nähtyä. 

Olen arvostanut Sami Hedbergiä jo jonkin aikaa hänen hauskojen, spontaanien esitystensä takia, mutta lauantain jälkeen arvostus nousi kyllä aika monta pykälää syystä, joka minun mielestäni artistilla kuin artistilla on kunnioitettava piirre: vaatimattomuus ja fanien tapaaminen. Hedberg seisoi salin sisäänkäynnillä ennen esitystä, sen jälkeen ja väliajalla jakamassa nimikirjoituksia ja ottamassa kuvia halukkaiden kanssa. Kun minä olin viimeisten joukossa väliajalla hakemassa omaani, tuli kuulutus, että esitys alkaa, siirtykää paikoillenne. Hedberg ei hievahtanutkaan, ennen kuin oli nimikirjoitus lipuissa ja kuva otettu. Arvostettavaa.

Olen myös aika ylpeä siitä nimikirjoituksesta: Hedberg sanoi, että antaa kenen tahansa nimikirjoituksen, joten minä pyysin Antti Tuiskun nimikirjoituksen Hedbergin käsialalla. Olin kuulemma ensimmäinen, mutta toiveenihan toteutui. Olisin pyytänyt Justin Bieberiä, mutta en tiedä, olisiko Hedberg osannut kirjoittaa sen. Sitä paitsi olisi ollut noloa (siis huomattavasti nolompaa kuin Tuiskun nimikirjoituksen pyytäminen) pyytää Bieberin nimikirjoitusta. Enhän minä nyt halua Belieberin mainetta saada! (Niille, jotka ovat autuaasti tynnyrissä: Beliebers on Justin Bieberin faniklubin nimi. En tiedä, miksi. En jaksa selvittää. Ehkä he pitävät Bieberiä uutena Jeesuksena tai jotain?)

Aiheen eksymisestä Justin Bieberiin huolimatta tällä kirjoituksella oli nyt kuitenkin kaksi viestiä: 1. Sami Hedberg on loistava. 2. Menkää katsomaan stand up -komiikkaa. Peace out.

foxi

Millanen vuosi sullon tulossa? Ai, mullon unelmien levyvuosi!

En voi enää vältellä tätä. Tiedän, että minulla oli lähestulkoon samanlainen merkintä edellisessä blogissani, eikä siitä koskaan seurannut mitään, mutta kun tänäkin vuonna ilmestyy taas niin jumalattomasti hyviä levyjä.

Luvassa on siis vuoden 2012 albumikatsaus. Ah, miten minä rakastankaan tätä – ehkä lempiasiani vuoden vaihtumisessa. Vuoden vaihtumisesta tosin on yli kuukausi, mutta mikäpäs siinä... Tänä vuonna odotan ainakin näillä näkymin yhteensä kahdenkymmenenviiden levyn ilmestymistä mielenkiinnolla. Katsellaan sitten, mitkä näistä levyistä todella näkevät päivänvalon tänä vuonna ja mitkä niistä päätyvät tänne kettusademetsään asti... Mutta tästä se nyt lähtee.

Ensinnäkin rakas luotettava tietolähteemme Wikipedia väittää, että 3OH!3:ltä, tuolta elektronisen poprockin adoniskaksikolta, on tulossa uusi levy tämän vuoden puolella. Levyn nimi näyttäisi olevan ThreeOh!Three, mutta siitä ei ole olemassa minkään näköistä artikkelia, eikä Internetkään tiedä kertoa mitään huhun todenperäisyydestä, joten nähtäväksi jää. Edellinen albumi on vuonna 2010 ilmestynyt Streets of Gold, enkä ole itse edes kuunnellut sitä. Pitänee tutustua, ennen kuin pääsen uuden materiaalin kimppuun.

Maaliskuun 20. Siitä tulee hieno, hieno päivä. Ensinnäkin se oli hieno päivä jo viime vuonna, kun My Chemical Romance, lempibändini, esiintyi Hartwall-areenalla samaisena päivänä ja näin sen silloin ensimmäistä kertaa livenä seitsemäntoista ja puolen tunnin jonotuksen jälkeen. Siksi olinkin iloinen kuullessani, että Adam Lambertin uusi Trespassing-niminen levy ilmestyy juuri 20. maaliskuuta. Olen odottanut albumia kuin kuuta nousevaa sitten edellisen, vuonna 2009 ilmestyneen For Your Entertainment -esikoislevyn kuultuani. Uudella levyllä Adam on itse osallistunut suurin piirtein kaikkien kappaleiden kirjoittamiseen ja vaikuttanut myös levyn visuaaliseen puoleen, eli nyt nähdään aitoa Adam Lambertia, ei Idols-Adamia tai RCA Recordsin Adamia. Sitä minä olen odottanut, ja uskon sen myös saavani. Ensimmäisen singlen, Better Than I Know Myselfin, kuulet ja näet (videossa on todella hieno idea) täältä.

Eilen opin myös, että punkpioneeri Anti-Flag julkaisee yhdeksännen levynsä The General Striken 20.3.2012. Olen juuri tänään kuunnellut kolme ja puoli levyllistä Anti-Flagia yhteen putkeen. Tuli vain sellainen fiilis. Täytyy sanoa, että vaikka punkista pidänkin, en aina ymmärrä kaikkea punkmusiikkia, mutta Anti-Flag menee suoraan luihin ja ytimiin ja saa olon tuntumaan lähinnä siltä, että tekisi mieli heittää jotakin ikkunasta alas ihan vain Sudanin puolesta. No jaa, ehkä tyydyn nyökyttelemään päätäni hyväksyvästi bändin poliittisille manifesteille. Ensimmäisen singlen nimi on The Neoliberal Anthem.

Alice Cooperilta tuli uusi levy viime vuoden loppupuolella – siihenkään en ole vielä juuri ehtinyt tutustua muutamia makupaloja lukuun ottamatta, vaikka se koneelta on julkaisupäivästä asti löytynytkin – joten uutta materiaalia häneltä tuskin ihan heti kuullaan, mutta sen sijaan hän on BBC:n haastattelussa ilmoittanut vilahtavansa Tim Burtonin tulevassa Dark Shadows -elokuvassa. Tuosta elokuvasta tulee yksi vuoden kohokohta minulle, olen odottanut sitä jo varmaan pari vuotta, joten Alice Cooper siellä ei ainakaan voi pahentaa Tim Burton, Johnny Depp, Thomas McDonnell JA vampyyrit -yhdistelmää. Luoja, että elämäni on täydellistä sinä päivänä, kun minä tuon elokuvan näen...

Myös Alicia Keys on Twitterin mukaan palannut studioon, mutta Wikipedia tietää levystä vain julkaisuvuoden, joka on 2012. Alician edellinen albumi, The Element of Freedom, oli jotakin niin kaunista ja mukaansa tempaavaa, että maltan tuskin odottaa tämän rohkean ja vahvan naisidolini uusinta tuotantoa. Hyvä, Alicia!

Myös Alien Ant Farm on ilmoittanut palanneensa studioon vuosien hiljaiselon jälkeen ja ”toivoo julkaisevansa uuden levyn keväällä 2012”. Mitään varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.

Apulanta, tuo hiljattain maailman ensimmäiseksi kahdenkymmennenyhden listaykkössinglen bändiksi noussut suomirockin veteraanikolmikko, puolestaan vavisuttelee tänä vuonna Suomineidon perustuksia kaiken kaikkiaan yhdennellätoista studioalbumillaa, joka kantaa nimeä Kaikki kolmesta pahasta. Ensimmäinen single, Pihtiote, on soinut radioissa sen verran ahkerasti, että vaikka ensin kappaleesta pidinkin, on se jo vähän menettänyt hohtoaan. Eniten levyltä odotan ehkä Pajua, yhteiskappaletta PMMP:n Mira Luodin kanssa. Mahtaa olla ylvään kuuloista menoa. Levy julkaistaan 14. maaliskuuta. Mikä yleinen levynjulkaisukuukausi maaliskuu oikein on?

Myös Aasian suunnalta kuullaan uutta musiikkia alkuvuodesta. Ayumi hamasaki julkaisee 21. maaliskuuta kolmannentoista studioalbuminsa, joka kantaa nimeä Party Queen. Aika hyvä suoritus 33-vuotiaalta naiselta, ja levyn nimi todellakin nostaa odotukset korkealle. Vaikka ayun balladit ovatkin koskettavia ja tosi mukavaa kuunneltavaa, niin kyllä Aasian naiset ylipäätäänkin ovat parhaimmillaan nopeissa kappaleissa. Oma suosikkini ayulta on Sparkle, toivottavasti jotakin sen tyylistä löytyy uudelta levyltäkin, tai sitten jotakin, mitä ayumi ei vielä koskaan aiemmin ole tehnyt – katsellaan!

Tiedän, että hehkutin noin kuusi kappaletta aiemmin Anti-Flagin uutta levyä, joten tämä saattaa nyt vaikuttaa vähän ristiriitaiselta, mutta kyllä – myös Backstreet Boys julkaisee tänä vuonna uutta musiikkia! Levyn nimeä ei ole vielä julkistettu. Toisaalta Bäkkäreiden uudempi musiikki on ollut järjestään jonkinasteista kuraa, joten en tiedä, mitä odottaa, mutta katsellaan sitäkin. Pitäähän sitä keski-ikäiselle poikabändille mahdollisuus antaa.

Okei, takaisin alueelle, jonka tunnen sopivan paremmin itselleni. Ei siinä mitään, Backstreet Boysien vanhat kappaleet ovat ihania, mutta kyllä minä suuremmalla innolla Billy Talentin tulevaa neljättä (tai no, viidettä, jos Pezz-nimisenä bändinä julkaistu debyytti lasketaan) albumia odotan. Bändin mukaan levy ilmestyy kevään lopussa, ja sen sisältö on jotain, mitä BT:ltä ei vielä aiemmin olla kuultu. Voiko tuota nyt odottaa muulla kuin mielenkiinnolla?

Sitten seuraa uutisia metallimaailmasta. Kyllä vain, kädet ylös ja housut alas – Bullet for My Valentine työstää neljättä albumiaan ja ”toivoo saavansa sen ulos vuoden 2012 aikana”. Helvetti, eihän tänä vuonna kerkeä muuta kuin kuunnella levyjä, jos tämä kaikki ihanuus on totta...

Jotta olisimme tasapuolisia, kerrottakoon uutisia myös rapmaailmasta, vaikken itse sitä juurikaan seuraakaan. Kuitenkin kun nyt Cheekiä yksi kappale koneelta löytyy, niin mainitaan tässä, että myös häneltä tulee huhtikuussa uusi levy. Onnea faneille!

Amerikkalaispoppari Christina Aguilera kertoo myös palanneensa studioon, ja häneltäkin voi odottaa tuoretta musiikkia tämän vuoden puolella. Ovathan kaikki jo toipuneet Moves Like Jaggerista?

Girugämeshin viime vuoden puolella julkaistu Go-albumi on ilmestynyt Euroopan markkinoille 2. päivä tätä kuuta. Pitääpä etsiä se käsiini...

Aloin kuunnella The White Stripesia viime vuonna vajaata kuukautta ennen kuin Meg ja Jack White ilmoittivat, että bändi hajoaa. Eilen kuitenkin innostuin, kun kuulin, että Jack White julkaisee sooloalbumin, jolta on jo ilmestynyt yksi singlekin. Love Interruption on mielenkiintoinen kappale. Albumi ilmestyy 24. huhtikuuta ja on nimeltään Blunderbuss... Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Katy Perry julkaisee uusimman albuminsa Teenage Dreamin uudestaan nimellä Teenage Dream: The Complete Confection 27. maaliskuuta. Uusi versio sisältää ennen julkaisemattomia, kokonaan uusia ja uudelleen miksattuja kappaleita. Sitäkin odotellessa.

Myös Kill Hannahin Mat Devine on kertonut, että bändiltä on tulossa uusi albumi keväällä 2012. Edellinen albumi, vuoden 2009 Wake up the Sleepers, on edelleen yksi tämänhetkisistä lempilevyistäni, eikä Kill Hannahia voi koskaan kuunnella liikaa, joten tässä alkavat pikkuhiljaa taivaan portit häämöttää.

Show metal -jätti KISS on saanut uuden levynsä Monsterin nauhoitukset päätökseen viime kuussa, ja levy julkaistaan kesäkuussa. Eivätkö nämä tyypit ikinä kuole tai siirry edes eläkkeelle? No jaa, ei voi paljon valittaa.

Japanin kruunaamaton kuningatar Koda Kumi on jo antanut panoksensa vuoden levyantiin tammikuussa julkaistulla kymmenennellä levyllään, joka kantaa nimeä Japonesque. Koda Kumia voi onnitella myös tulevasta ensimmäisestä lapsesta ja tuoreesta avioliitosta. Kumin uusi levy on minulta vielä kuulematta, mutta single V.I.P. on kyllä jotakin niin tajunnanräjäyttävää, että tämäkin tuotos menee kuuntelulistan kärkeen.

Myös Jouni Hynynen Kotiteollisuus-yhtyeineen on taas hairahtanut musiikin tekemisen pariin, ja siitäkös Suomen kansa häntä kiittää. Bändi on uhkaillut tekevänsä Sotakoira II -levyn, jonka isoveljellä, Sotakoiralla, kuultiin Kotiteollisuuden raiskaamia suomirockklassikoita. No, ei nyt tosi – Kotiteollisuudesta on vain paha puhua kilttiin sävyyn, kun bändiläiset itse käyttäytyvät kuin viiden tähden kusipäät. Samalla mitalla takaisin, katsokaapas. Joka tapauksessa Sotakoira II:n julkaisuajankohdasta ei ainakaan minulla ole sitten niin mitään tietoa, mutta jätkien levynjulkaisutahdin tuntien se saadaan korviamme rääkkäämään hyvinkin tänä vuonna.

Myös P!nkiltä on tulossa tänä vuonna kuudes studioalbumi, mikä ilahduttaa minua naisen vahvan persoonan, äänen ja loistavan musiikin ihailijana.

Kukaan, joka tätä blogia lukee, ei ole mitenkään voinut välttyä esimaulta seuraavasta albumista... Silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen... Kyllä vain, Robinin debyyttialbumi Koodi ilmestyy 22. helmikuuta. On pojalla ainakin hyvä julkisuus alla albumille. Vaikka Robinia nimitetäänkin Suomen Justin Bieberiksi, ja minä vihaan Justin Bieberiä syistä, joista saisi vaikka oman blogimerkinnän, minusta Robin on ihan hyvä. Ei ehkä kosketa yhtä henkilökohtaisesti kuin Korn tai My Chemical Romance, mutta pojassa on ainesta – hyvä ääni ja lapsenomaisen aito. Jos vertaa häntä Justin Bieberiin, niin se on kuin vertaisi Britney Spearsia äiti Teresaan tai jotain. No jaa, nyt meni ehkä taas henkilökohtaisuuksien puolelle...

Myös kitaravirtuoosi Slash julkaisee toisen albumin tänä keväänä. Vielä nimeämätön albumi näkee päivänvalon 22. toukokuuta. Edellistä en ole vieläkään kokonaan kuullut, mutta joka ikinen yksittäinen kappale on pistänyt kyllä melkoiset kylmät väreet kulkemaan luuydintä myöten, että pakko kai tätäkin on ämpäriin kuolaten odottaa.

Myös The Bouncing Soulsin sanotaan elättelevän toiveita tämän vuoden puolella julkaistavasta levystä. Ruotsin ylpeys The Hives näyttäisi puolestaan olevan jo varmistanut, että viides levy ilmestyy tänä vuonna, mutta nimeä eikä julkaisupäivämäärää sillä ei vielä ole. Olihan tuo jo aikakin, edellinen albumi The Black and White Album kun ilmestyi vuonna 2007.

Tämän levyvuoden minun kohdallani aloitti oikeastaan The Fray, jonka kolmannen albumin Scars & Stories kuuntelin viime yönä. Siinä oli taas musiikkinirvanat sellaisella tasolla, etten olisi keskeyttänyt kuuntelemista edes tsunamin, dinosaurusten paluun ja ovelle kolkuttavan Aku Hirviniemen yhteisvaikutuksesta. Levystä saattaa myöhemmin tulla arvostelu tänne, kunhan saan kuunneltua sen ensin läpi tarpeeksi useaan otteeseen.

Yksi vuoden innoittavimmista albumeista on toivottavasti The Smashing Pumpkinsin määrittämättömänä päivänä ulos tuleva Oceania. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki: Oceania on vain osa bändin tulevaa suurteosta, Teargarden by Kaleidyscopea, jolla kuullaan neljäkymmentäneljä uutta kappaletta, joihin Oceanian kolmetoista raitaa sisältyvät. Siinä ainakin on suuruudenhullu bändi, mutta kun muistelen heidän edellistä jättialbumiaan, Mellon Collie and the Infinite Sadnessia, joka on varmasti yksi rockhistorian merkittävimmistä levyistä, väittäisin, että tässä tapauksessa suuruudenhulluus on vain positiviinen piirre. Uutta Smäshäri-musiikkia kuitenkin siis odotan suurella innolla, vaikka viime vuonna julkaistu Tom Tom -single ei oikein minulle uponnutkaan ainakaan noin yhdellä kuuntelukerralla.

Rockin ystäviä todellakin hemmotellaan tänä vuonna. The Used julkaisee myös viidennen albuminsa Vulnerablen 27. maaliskuuta. Ensimmäinen single I Come Alive oli erittäinkin miellyttävä, ellei jopa järkyttävän hyvä, joten uuden Used-levyn tuloon myös kalenteria rastimaan.

Lopuksi vielä kaksi odottamisen arvoista albumia tälle vuodelle. StoneSour, tuo Slipknotin Corey Taylorin lehtolapsi, julkaisee tänä vuonna uuden albumin, joka saattaa olla joko teema- tai tuplalevy. Molempi parempi, eikö vain? Ehdinkin tässä jo harmitella sitä, ette Slipknot saa mitään uutta aikaan, mutta kelpaahan se Coreyn nerous tässäkin muodossa.

Lopuksi vielä levy, jota olen odottanut kauan ja hartaasti... Ilpo Kaikkosen &Aurinkokunnan ensimmäinen levy, jonka debyyttisingle Hetken vielä nuori on saanut minut niin itkemään kuin hymyilemäänkin.

Eihän tässä voi kuin yrittää olla kuolematta onnesta. Vuoden 2012 levykalenteri näyttää siis tältä:

TALVI/KEVÄT

Tammikuu

25.1. Koda Kumi – Japonesque

Helmikuu

2.2. Girugämesh – Go (Euroopan julkaisupäivämäärä)

7.2. The Fray – Scars & Stories

22.2. Robin – Koodi

Maaliskuu

14.3. Apulanta – Kaikki kolmesta pahasta

20.3. Adam Lambert – Trespassing ja Anti-Flag – The General Strike

21.3. ayumi hamasaki – Party Queen

27.3. Katy Perry – Teenage Dream: The Complete Confection ja The Used – Vulnerable

Huhtikuu

24.4. Jack White – Blunderbuss

Cheek

KESÄ

Toukokuu

22.5. Slash

Kesäkuu

KISS – Monster

EI PÄIVÄMÄÄRÄÄ

3OH!3 – ThreeOh!Three (2012)

Alicia Keys (2012)

Alien Ant Farm (kevät 2012)

Backstreet Boys (2012)

Billy Talent (loppukevät 2012)

Bullet for My Valentine (2012)

Christina Aguilera (2012)

Ilpo Kaikkonen & Aurinkokunta (syksy 2012)

Kill Hannah (kevät 2012)

Kotiteollisuus – Sotakoira II (2012?)

P!nk (2012)

StoneSour (2012)

The Bouncing Souls (2012)

The Hives (2012)

The Smashing Pumpkins – Oceania (2012)

Minä jatkan nyt Anti-Flagin Mobilizen parissa

foxi

Pussikaljaelokuva luo kesäfiiliksen keskelle talveakin

Katsoin kaverini kanssa toissa yönä – tai no, tänä aamuna viiden maissa, että miten sen nyt ottaa – Pussikaljaelokuvan. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka vähääkään pitävät suomalaisista komedioista ja kaljaa kiskovista antisankareista.

Taustatiedoksi voin kertoa, etten itse ole kovinkaan suuri suomalaisten elokuvien ystävä. Valtaosa minun mielestäni hyvistä suomalaiselokuvista on komedioita, koska suomalainen ironinen ja välillä hyvinkin musta huumori puree minuun. Minusta suurin osa suomalaisista elokuvista on keskinkertaisesti tehtyjä, niiden juoni mukailee samaa kaavaa, ja pienessä maassa joutuu kierrättämään samoja näyttelijöitä, joista vain muutamaa nimittäisin itse aidosti lahjakkaaksi. Paras suomalainen elokuva ikinä on ehdottomasti Helmiä ja sikoja, ja muita katsomisen arvoisia kokemuksia ovat olleet Pitkä kuuma kesä, Napapiirin sankarit, Rare Exports, Tummien perhosten koti ja nyt Pussikaljaelokuva.

Pussikaljaelokuva sijoittuu yhden vuorokauden sisään ja kertoo kolmesta kaveruksesta: Lihistä (Ylermi Rajamaa), Hennisestä (Eero Milonoff) ja Marsalkasta (Jussi Nikkilä), jotka viettävät rentoa sosiaalipummien elämää kesäisessä Helsingissä. Yllättävää on, että vaikka suurimman osan ajasta pojat kittaavat kaljaa vaihtuvassa seurassa milloin missäkin, on elokuva varsin tapahtumarikas. Eniten selkkauksia aiheuttaa Hennisen taipumus joutua vaikeuksiin suuren suunsa takia.

Juuri Milonoffin roolisuoritus Hennisenä tekeekin elokuvasta niin hauskan ja elävän. Marsalkalla on univaikeuksia, ja suurimman osan ajasta hän on aivan omissa maailmoissaan – hän on loppuunsa jokseenkin tylsä hahmo, vaikka oman utopistisen säväyksensä kirjavaan kolmikkoon tuokin. Lihillä on tapana laukoa kommentteja, jotka eivät sopisi mihinkään muuhunkaan tilanteeseen mutta vähiten siihen, jossa hän sinä hetkenä sattuu olemaan osallisena.

Pussikaljaelokuva on kevyt ja hauska elokuva, jota katsoessa hymyilee oikeastaan koko ajan. Se pursuilee naurattavia ja tarttuvia repliikkejä, esimerkkinä Hennisen lausahdus baarissa:

”Siis tää kalja maistuu nyt NIIN hyvältä. Ja mä tarkotan sen ’niin’ niinku isoilla kirjaimilla.”

Toinen elokuvan helmikohtauksista on paljonpuhuva tilanne, jossa räkäkännissä oleva Henninen yrittää selvittää päätään räystästipussa maaten ja kaverien yrittäessä saada häntä nousemaan ylös huutaa varsin ponnekkaasti:

”Antakaa mun elää omaa elämääni!”

Elokuvan kevytmielisyyden ja sopivan kesäisen, kaljanmakuisen tyhjäpäisyyden vuoksi elokuvan loppu on vaikuttava ja kruunaa koko komeuden.

Pussikaljaelokuva sai minut kaipaamaan kesää ja arvostamaan elämän kiireettömiä hetkiä. Tuli sellainen olo, etten olisi missään mieluummin nyt kuin lämpimänä kesäpäivänä puistossa muutaman kylmän kaljan kanssa hyvässä seurassa nauttimassa elämän pienistä, omituisista iloista.

Tässä vielä elokuvan virallinen traileri. 

Kesän puistokaljakelejä odotellessa

foxi

Ylpeänä foxrain esittää: vähän vaikka mitä

Tervetuloa uudistuneeseen foxrain's worldiin, joka on itse asiassa tätä nykyä foxrain forest eli kettusademetsä. Heh, heh, eikös ole fiksua?

En tiedä, mitä on tänä aikana tapahtunut minun rakkaalle foxrain's worldilleni, tai siis paremminkin Bloggerin käyttäjätililleni. En pääse enää muokkaamaan edellistä blogiani, koska typerä Blogger ohjasi minut johonkin ikivanhaan profiiliini uudemman sijasta. Poistin koko profiilin, mutta vanha blogi ei hävinnyt. Foxrain's world on siis edelleen osoitteellisesti olemassa, mutta en voi enää kirjoittaa sinne mitään.

Yhyy, mutta ei se haittaa, koska päätin sitten luoda tämän, ja tästä tuli ihan miljoona kertaa hienompi kuin edellisestä – aika punamustahan tämä on, joten arvatkaa vaan, mitkä ovat kaksi lempiväriäni. Perusajatus täällä säilynee samana kuin foxrain's worldissa, eli aiheet käsittelevät yhä pitkälti sitä, mitä minun päässäni liikkuu: musiikkia, elokuvia (eli Tim Burtonia) ja yleismaailmallisia kysymyksiä, kuten miksi hylkeillä ei ole samanlaisia viiksiä kuin mursuilla. (Tuo on muuten ihan hyvä kysymys. Jännää.) Se vain, että voisin olla pitämättä kahden vuoden postaustaukoja... Sivuhuomautus: onpas ironista, edellisen blogin viimeisessä postauksessa taidettiin käsitellä Olli Jokisen viiksiä ja tämän ensimmäisessä mainittiin taas viikset. Apua, onkohan minulla jokin viiksifetissi?

"AAAA, IHANAT VIIKSET!" sanoi Sami Hedberg Kokovartalomiehessä, jota haluaisin kovasti perjantaina Kuopioon katsomaan.

Jospa yrittäisin nyt kuitenkin pysyä tässä blogiasiassa... Niin, itse asiassa minun piti aloittaa blogini uudelleenkirjoittaminen jo uudelta vuodelta, mutta jotenkin jännästi se taas vaan jäi. Tosi tyypillistä. Anyways, ehkä minä nyt sitten tänä maagisena vuonna 2012, kun kaikki muuttuu ja maailma loppuu toiset viisi kertaa, selviän sitten bloggailemaan vähän ahkerammin.

Missasin muuten presidentinvaalien ääntenlaskennankin tämän pirulaisen takia. Katsoin ennakkoäänien laskentaa, ja sitten jossain vaiheessa päätin vilkaista, miten Pekka Haavistolla sujuu, ja siellä oli sää menossa! Minä hölmistyin ja mietin, että entäs jos Pekka on lopulta kirinyt Sauli Niinistön ohi voittoon ja minä vain olen muokannut jotakin blogia? Voisihan sitä siinä vaiheessa vähän pänniä, kun on kuitenkin Pekan kampanjaa tässä viimeisen pari viikon aikana melko ahkeraan seurannut, ja äänestämäänkin lähdin tänään ihan varta vasten hänen takiaan.

Mutta hienosti vedit kampanjasi loppuun asti, hyvä Pekka! En olisi myöskään koskaan uskonut, että Suomessa voisi jo vuonna 2012 homoseksuaali presidenttiehdokas saada yli miljoona ääntä, eli olen koko Suomen kansastakin tällä hetkellä melkoisen ylpeä. Sitten ensi vaaleissa se yli kuudenkymmenen prosentin äänisaalis, Pekka...

Nämä vaalit ovat olleet käänteentekevät minulle monessakin mielessä: ensimmäiset vaalit, jotka minua oikeasti kiinnostivat, joita seurasin ja joihin otin kantaa, lähinnä koska saan äänestää (okei, olisin saanut äänestää jo viime eduskuntavaaleissa, mutta en tiennyt, mitä äänestää, joten olin ihan hiljaa) ja vaalit, joissa isäni ei kannattanut Timo Soinia. Eilen hän mietti ihan vakavissaan Pekka Haaviston äänestämistä, mutta ihan niin sekaisin eivät maailmankirjat vielä ole. Olen silti isästäkin ylpeä.

Minulla on näköjään tänään paljon ylpeyden aiheita: tämä blogi, bloggaamisen aloittaminen uudestaan, se, että sain tämän viikonlopun aikana kirjoitettua kymmenen sivua vielä julkaisematonta jatkotarinaani, Pekka Haaviston vaalitulos ja suomalaisten yllättävä suvaitsevaisuus, isän järkiinsä tulo... Huh, huh. Taisi olla hyvä idea tämä blogin henkiinherätys.

Tämän merkinnän piti alun perin olla ilmoitus blogini osoitteen vaihtumisesta ja testipostaus asetuksia säätäessäni, mutta tästähän tulikin ihan kunnon jytky. Ehkäpä minä tästä suoriudun jatkamaan tulevan kirjailin urani harjoittamista...

Kirjoittelen taas, kunhan keksin, mistä jännästä voisin täällä seuraavaksi vaahdota. Vaalit on nyt käyty, joten niistäkään ei saa mitään mehevää enää aikaiseksi. Toisaalta ihan hyvä, sillä vaikka olenkin vaalikeskustelua mielenkiinnolla seuraillut, niin alkaa itseänikin jo kyllästyttää Haavisto- ja Niinistö-tulva joka käänteessä.

Onnea Sauli Niinistölle komeasta vaalivoitosta, ja kaikille muille hauskoja helmikuun tappopakkasia!
foxi