Pussikaljaelokuva luo kesäfiiliksen keskelle talveakin

Katsoin kaverini kanssa toissa yönä – tai no, tänä aamuna viiden maissa, että miten sen nyt ottaa – Pussikaljaelokuvan. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka vähääkään pitävät suomalaisista komedioista ja kaljaa kiskovista antisankareista.

Taustatiedoksi voin kertoa, etten itse ole kovinkaan suuri suomalaisten elokuvien ystävä. Valtaosa minun mielestäni hyvistä suomalaiselokuvista on komedioita, koska suomalainen ironinen ja välillä hyvinkin musta huumori puree minuun. Minusta suurin osa suomalaisista elokuvista on keskinkertaisesti tehtyjä, niiden juoni mukailee samaa kaavaa, ja pienessä maassa joutuu kierrättämään samoja näyttelijöitä, joista vain muutamaa nimittäisin itse aidosti lahjakkaaksi. Paras suomalainen elokuva ikinä on ehdottomasti Helmiä ja sikoja, ja muita katsomisen arvoisia kokemuksia ovat olleet Pitkä kuuma kesä, Napapiirin sankarit, Rare Exports, Tummien perhosten koti ja nyt Pussikaljaelokuva.

Pussikaljaelokuva sijoittuu yhden vuorokauden sisään ja kertoo kolmesta kaveruksesta: Lihistä (Ylermi Rajamaa), Hennisestä (Eero Milonoff) ja Marsalkasta (Jussi Nikkilä), jotka viettävät rentoa sosiaalipummien elämää kesäisessä Helsingissä. Yllättävää on, että vaikka suurimman osan ajasta pojat kittaavat kaljaa vaihtuvassa seurassa milloin missäkin, on elokuva varsin tapahtumarikas. Eniten selkkauksia aiheuttaa Hennisen taipumus joutua vaikeuksiin suuren suunsa takia.

Juuri Milonoffin roolisuoritus Hennisenä tekeekin elokuvasta niin hauskan ja elävän. Marsalkalla on univaikeuksia, ja suurimman osan ajasta hän on aivan omissa maailmoissaan – hän on loppuunsa jokseenkin tylsä hahmo, vaikka oman utopistisen säväyksensä kirjavaan kolmikkoon tuokin. Lihillä on tapana laukoa kommentteja, jotka eivät sopisi mihinkään muuhunkaan tilanteeseen mutta vähiten siihen, jossa hän sinä hetkenä sattuu olemaan osallisena.

Pussikaljaelokuva on kevyt ja hauska elokuva, jota katsoessa hymyilee oikeastaan koko ajan. Se pursuilee naurattavia ja tarttuvia repliikkejä, esimerkkinä Hennisen lausahdus baarissa:

”Siis tää kalja maistuu nyt NIIN hyvältä. Ja mä tarkotan sen ’niin’ niinku isoilla kirjaimilla.”

Toinen elokuvan helmikohtauksista on paljonpuhuva tilanne, jossa räkäkännissä oleva Henninen yrittää selvittää päätään räystästipussa maaten ja kaverien yrittäessä saada häntä nousemaan ylös huutaa varsin ponnekkaasti:

”Antakaa mun elää omaa elämääni!”

Elokuvan kevytmielisyyden ja sopivan kesäisen, kaljanmakuisen tyhjäpäisyyden vuoksi elokuvan loppu on vaikuttava ja kruunaa koko komeuden.

Pussikaljaelokuva sai minut kaipaamaan kesää ja arvostamaan elämän kiireettömiä hetkiä. Tuli sellainen olo, etten olisi missään mieluummin nyt kuin lämpimänä kesäpäivänä puistossa muutaman kylmän kaljan kanssa hyvässä seurassa nauttimassa elämän pienistä, omituisista iloista.

Tässä vielä elokuvan virallinen traileri. 

Kesän puistokaljakelejä odotellessa

foxi