Ruusuista imelyyden kansainvälistä juhlapäivää kaikille kultamusukoille

Ystävänpäivä. Vaaleanpunaisia sydämiä ja suklaata itseensä ahtavia, onnettomia sinkkuja. Sokerihuuruisia pariskuntia, Facebook täynnä hyvää kaksiviikkoispäivää, kulta -viestejä. Uh, että minä en ymmärrä tätä ”juhlaa” sitten ollenkaan.

Ystävänpäivä on alun perin eurooppalainen, tarkemmin sanottuna roomalainen rituaalipäivä, josta kristityt sitten leipoivat pyhän Valentinuksen muistopäivän. Juhlan turhuutta korostaa ironisesti se, ettei kukaan ole edes varma, onko tämä Valentinus, jonka mukaan päivä on saanut englanninkielisen nimensä, Valentine’s Day, ollut roomalainen pappi vai Ternin kaupungin piispa. Ystävänpäivälle kävi kuitenkin samoin kuin joulupukille: amerikkalaiset omivat sen ja tekivät siitä kansainvälisen spektaakkelin ja tuotteen. Nykyisin viettämämme ystävänpäivä on pelkkää vaaleanpunaista kartonkia ja pahanmakuisia konvehteja alusta loppuun.

Tiedän, että tämä kuulostaa katkeralta. Okei, olen sinkku ja vihaan ystävänpäivää, mitä sitten? Kyse ei ole siitä, ettei minulla ole ketään, kenen kanssa sitä viettää, koska asia ei ole niin; minulla on kyllä ystäviä, joiden kanssa olen ystävänpäivää aiempina vuosina – vähän vastentahtoisesti – juhlistanut. Totta kai minä aina mielelläni vietän aikaa ystävieni kanssa, mutta minun ongelmani on se, että tietty päivämäärä asettaa pakotteen tietylle mielialalle, tietylle värikoodille ja on pakko olla hymyilevä ja mukava, vaikka oikeasti vituttaisi niin maan perkeleesti.

Ystävänpäivä on yksi turha juhla monien muiden joukossa. Muut turhat juhlat (lähinnä juhannus ja vappu), joista en ennen pitänyt, ovat kuitenkin saaneet uuden hohteen sen jälkeen, kun tajusin, että ne ovat päiviä, jolloin kaikki ovat juhlimassa ja ihmisiä näkee, minne meneekin. Se on hyvä puoli näissä päivissä, mutta ystävänpäivänä tätä aspektia ei ole. Missä ovat ystävänpäivän megabileet?

Ystävänpäivä on lisäksi todella julma juhla. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka itkevät itsensä uneen joka ilta, koska eivät sinäkään päivänä löytäneet unelmiensa prinssiä tai prinsessaa. Heille jokainen päivä on muistutus siitä, että he ovat edelleen yksin. Voitteko kuvitella heidän tuskansa moninkertaistumisen ystävänpäivänä, kun kaikki parit juhlivat sitä, miten onnellisia he ovat yhdessä? Muina päivinä minun sympatiani näitä ihmisiä kohtaan on pieni, ellei olematon, koska minun filosofiassani ihminen ei voi olla onnellinen toisen kanssa, jos ei ensin osaa olla onnellinen yksin.

Parina viime vuonna ystävänpäivä on kuitenkin saanut näkökulman, josta jopa minä pidän: Forever Alone Day (ikuisesti yksin -päivä). Viime viikon lopusta asti sosiaalisen median kanavat, lähinnä Facebook ja Twitter, ovat tulvineet englanninkielisiä Forever Alone Day -vitsipäivityksiä. En tiedä miksi, mutta minusta ne ovat hillittömiä! Ne osoittavat, että maailmassa on edelleen ihmisiä, jotka osaavat suhtautua elämään huumorilla ja katsoa asioita oikeissa mittasuhteissa. Suurin osa näiden päivitysten laittajista kuitenkin on varmaan sinkkuja, joiden elämä ei kaadu siihen, ettei heillä ole ketään, jolle antaa marmeladisydämiä ja tonneittain suukkoja vaaleanpunaiseen lahjanauhaan käärittynä (ja loput katkeria sinkkuja, jotka eivät halua myöntää seurankaipuutaan kellekään). Koska olen yksi näistä tyytyväisistä sinkuista, nämä päivitykset pelastavat minut ystävänpäivältä. (Okei, myös se, että kello on kuusi, enkä edelleenkään ole noussut sängystä, puhelimessani ei ole akkua, koska laturi on rikki, en ole nähnyt tänään yhtään elävää ihmisolentoa ja Facebookistakin kävin vain lukemassa ilmoitukset.)

Tässä muutama esimerkki loistavista Twitterin Forever Alone Day -päivityksistä:

Tomorrow is Tuesday... just another Tuesday. #foreveralone  

(Huomenna on tiistai... vain tavallinen tiistai.)

The #ForeverAlone club is organising a candle-light march from neighbourhood to a nearby pub. 
(Naapuruston #ForeverAlone-kerho järjestää kynttilämarssin lähipubiin.)


Roses are red, violets are blue, vodka costs less, than dinner for two #foreveralone #ifyouaresingle  
([Perustuu englanninkieliseen runoon.] Ruusut ovat punaisia, orvokit sinisiä, vodka maksaa vähemmän, kuin illallinen kahdelle. #foreveralone #josoletsinkku)


My way of spending Valentine’s Day: naked, on the floor, with a bottle of Jack Daniel's in my hand, screaming Adele songs to my cat. 
(Minun tapani viettää ystävänpäivää: alasti, lattialla, pullo Jack Daniel'sia kädessäni, kiljun Adelen kappaleita kissalleni.)


Tässä vielä asiaankuuluvaa musiikkia. Luoja, tämä biisi on loistava... 

Hyvää Forever Alone Dayta kaikille!

foxi

Trampoliini ja räjähtäviä kääpiöitä – peruslauantai

Seuraa kaikkia Suomen kansalaisia koskeva kehotus, joka parantaa elämänlaatuanne huomattavasti: menkää katsomaan stand up -komiikkaesitystä. 

Itse olin lauantaina Kuopion musiikkikeskuksella katsomassa Sami Hedbergiä, joka on lähes yhtä hullu kuin hauskakin. Se kannatti. Esityksen jälkeen en tiennyt, mille nauroin, mutta nauroinpahan kuitenkin. Mitä muutakaan voi tehdä, kun ”118-kiloinen ja 190-senttinen jätkä” (suora lainaus Hedbergiltä) selittää ensimmäiset kymmenen minuuttia trampoliinista ja räjähtelevistä kääpiöistä jotakin, missä ei juurikaan ollut järkeä? (Minua siis kutsutaan välillä kääpiöksi, koska olen ehkä sentin lyhempi kuin muut... tai kymmenen.)

Esitykseen kuului myös juttu Citymarketin työntekijöistä, mutta kukaan ei tainnut koskaan saada tietää, miten kaikki sen viidentoista minuutin aikana puhutut jutut liittyivät Cittariin yhtään mitenkään... tai mikä se alkuperäinen juttu edes oli, Hedbergillä kun oli niin nälkä, ettei hänellä pysynyt ajatus kasassa. Kuulemma.

Hedbergin lisäksi lavalle nousi välillä Rudirok-niminen beatboxaaja. Kun hän aloitti, taputin kohteliaisuussyistä.

”No joo, joku Hedbergin suojatti, annetaanpas sitten aplodeja.”

Kun hän kuitenkin näytti taitonsa... Siinä jäivät kaiken maailman Felix Zengerit (joka hänkin on taitava) aika kevyesti kakkoseksi. Voin kertoa, ettei video tee oikeutta live-esitykselle, mutta kyllä tuostakin nyt kuvan saa, millaisesta performanssista on kyse. Herra itse oli vain vähän outo, en aina oikein tajunnut hänen juttujaan, ja esityksen rakenteessa olisi minun mielestäni ollut parantamisen varaa, mutta lahjakas nuori kaveri, onneksi tuli nähtyä. 

Olen arvostanut Sami Hedbergiä jo jonkin aikaa hänen hauskojen, spontaanien esitystensä takia, mutta lauantain jälkeen arvostus nousi kyllä aika monta pykälää syystä, joka minun mielestäni artistilla kuin artistilla on kunnioitettava piirre: vaatimattomuus ja fanien tapaaminen. Hedberg seisoi salin sisäänkäynnillä ennen esitystä, sen jälkeen ja väliajalla jakamassa nimikirjoituksia ja ottamassa kuvia halukkaiden kanssa. Kun minä olin viimeisten joukossa väliajalla hakemassa omaani, tuli kuulutus, että esitys alkaa, siirtykää paikoillenne. Hedberg ei hievahtanutkaan, ennen kuin oli nimikirjoitus lipuissa ja kuva otettu. Arvostettavaa.

Olen myös aika ylpeä siitä nimikirjoituksesta: Hedberg sanoi, että antaa kenen tahansa nimikirjoituksen, joten minä pyysin Antti Tuiskun nimikirjoituksen Hedbergin käsialalla. Olin kuulemma ensimmäinen, mutta toiveenihan toteutui. Olisin pyytänyt Justin Bieberiä, mutta en tiedä, olisiko Hedberg osannut kirjoittaa sen. Sitä paitsi olisi ollut noloa (siis huomattavasti nolompaa kuin Tuiskun nimikirjoituksen pyytäminen) pyytää Bieberin nimikirjoitusta. Enhän minä nyt halua Belieberin mainetta saada! (Niille, jotka ovat autuaasti tynnyrissä: Beliebers on Justin Bieberin faniklubin nimi. En tiedä, miksi. En jaksa selvittää. Ehkä he pitävät Bieberiä uutena Jeesuksena tai jotain?)

Aiheen eksymisestä Justin Bieberiin huolimatta tällä kirjoituksella oli nyt kuitenkin kaksi viestiä: 1. Sami Hedberg on loistava. 2. Menkää katsomaan stand up -komiikkaa. Peace out.

foxi

Millanen vuosi sullon tulossa? Ai, mullon unelmien levyvuosi!

En voi enää vältellä tätä. Tiedän, että minulla oli lähestulkoon samanlainen merkintä edellisessä blogissani, eikä siitä koskaan seurannut mitään, mutta kun tänäkin vuonna ilmestyy taas niin jumalattomasti hyviä levyjä.

Luvassa on siis vuoden 2012 albumikatsaus. Ah, miten minä rakastankaan tätä – ehkä lempiasiani vuoden vaihtumisessa. Vuoden vaihtumisesta tosin on yli kuukausi, mutta mikäpäs siinä... Tänä vuonna odotan ainakin näillä näkymin yhteensä kahdenkymmenenviiden levyn ilmestymistä mielenkiinnolla. Katsellaan sitten, mitkä näistä levyistä todella näkevät päivänvalon tänä vuonna ja mitkä niistä päätyvät tänne kettusademetsään asti... Mutta tästä se nyt lähtee.

Ensinnäkin rakas luotettava tietolähteemme Wikipedia väittää, että 3OH!3:ltä, tuolta elektronisen poprockin adoniskaksikolta, on tulossa uusi levy tämän vuoden puolella. Levyn nimi näyttäisi olevan ThreeOh!Three, mutta siitä ei ole olemassa minkään näköistä artikkelia, eikä Internetkään tiedä kertoa mitään huhun todenperäisyydestä, joten nähtäväksi jää. Edellinen albumi on vuonna 2010 ilmestynyt Streets of Gold, enkä ole itse edes kuunnellut sitä. Pitänee tutustua, ennen kuin pääsen uuden materiaalin kimppuun.

Maaliskuun 20. Siitä tulee hieno, hieno päivä. Ensinnäkin se oli hieno päivä jo viime vuonna, kun My Chemical Romance, lempibändini, esiintyi Hartwall-areenalla samaisena päivänä ja näin sen silloin ensimmäistä kertaa livenä seitsemäntoista ja puolen tunnin jonotuksen jälkeen. Siksi olinkin iloinen kuullessani, että Adam Lambertin uusi Trespassing-niminen levy ilmestyy juuri 20. maaliskuuta. Olen odottanut albumia kuin kuuta nousevaa sitten edellisen, vuonna 2009 ilmestyneen For Your Entertainment -esikoislevyn kuultuani. Uudella levyllä Adam on itse osallistunut suurin piirtein kaikkien kappaleiden kirjoittamiseen ja vaikuttanut myös levyn visuaaliseen puoleen, eli nyt nähdään aitoa Adam Lambertia, ei Idols-Adamia tai RCA Recordsin Adamia. Sitä minä olen odottanut, ja uskon sen myös saavani. Ensimmäisen singlen, Better Than I Know Myselfin, kuulet ja näet (videossa on todella hieno idea) täältä.

Eilen opin myös, että punkpioneeri Anti-Flag julkaisee yhdeksännen levynsä The General Striken 20.3.2012. Olen juuri tänään kuunnellut kolme ja puoli levyllistä Anti-Flagia yhteen putkeen. Tuli vain sellainen fiilis. Täytyy sanoa, että vaikka punkista pidänkin, en aina ymmärrä kaikkea punkmusiikkia, mutta Anti-Flag menee suoraan luihin ja ytimiin ja saa olon tuntumaan lähinnä siltä, että tekisi mieli heittää jotakin ikkunasta alas ihan vain Sudanin puolesta. No jaa, ehkä tyydyn nyökyttelemään päätäni hyväksyvästi bändin poliittisille manifesteille. Ensimmäisen singlen nimi on The Neoliberal Anthem.

Alice Cooperilta tuli uusi levy viime vuoden loppupuolella – siihenkään en ole vielä juuri ehtinyt tutustua muutamia makupaloja lukuun ottamatta, vaikka se koneelta on julkaisupäivästä asti löytynytkin – joten uutta materiaalia häneltä tuskin ihan heti kuullaan, mutta sen sijaan hän on BBC:n haastattelussa ilmoittanut vilahtavansa Tim Burtonin tulevassa Dark Shadows -elokuvassa. Tuosta elokuvasta tulee yksi vuoden kohokohta minulle, olen odottanut sitä jo varmaan pari vuotta, joten Alice Cooper siellä ei ainakaan voi pahentaa Tim Burton, Johnny Depp, Thomas McDonnell JA vampyyrit -yhdistelmää. Luoja, että elämäni on täydellistä sinä päivänä, kun minä tuon elokuvan näen...

Myös Alicia Keys on Twitterin mukaan palannut studioon, mutta Wikipedia tietää levystä vain julkaisuvuoden, joka on 2012. Alician edellinen albumi, The Element of Freedom, oli jotakin niin kaunista ja mukaansa tempaavaa, että maltan tuskin odottaa tämän rohkean ja vahvan naisidolini uusinta tuotantoa. Hyvä, Alicia!

Myös Alien Ant Farm on ilmoittanut palanneensa studioon vuosien hiljaiselon jälkeen ja ”toivoo julkaisevansa uuden levyn keväällä 2012”. Mitään varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole.

Apulanta, tuo hiljattain maailman ensimmäiseksi kahdenkymmennenyhden listaykkössinglen bändiksi noussut suomirockin veteraanikolmikko, puolestaan vavisuttelee tänä vuonna Suomineidon perustuksia kaiken kaikkiaan yhdennellätoista studioalbumillaa, joka kantaa nimeä Kaikki kolmesta pahasta. Ensimmäinen single, Pihtiote, on soinut radioissa sen verran ahkerasti, että vaikka ensin kappaleesta pidinkin, on se jo vähän menettänyt hohtoaan. Eniten levyltä odotan ehkä Pajua, yhteiskappaletta PMMP:n Mira Luodin kanssa. Mahtaa olla ylvään kuuloista menoa. Levy julkaistaan 14. maaliskuuta. Mikä yleinen levynjulkaisukuukausi maaliskuu oikein on?

Myös Aasian suunnalta kuullaan uutta musiikkia alkuvuodesta. Ayumi hamasaki julkaisee 21. maaliskuuta kolmannentoista studioalbuminsa, joka kantaa nimeä Party Queen. Aika hyvä suoritus 33-vuotiaalta naiselta, ja levyn nimi todellakin nostaa odotukset korkealle. Vaikka ayun balladit ovatkin koskettavia ja tosi mukavaa kuunneltavaa, niin kyllä Aasian naiset ylipäätäänkin ovat parhaimmillaan nopeissa kappaleissa. Oma suosikkini ayulta on Sparkle, toivottavasti jotakin sen tyylistä löytyy uudelta levyltäkin, tai sitten jotakin, mitä ayumi ei vielä koskaan aiemmin ole tehnyt – katsellaan!

Tiedän, että hehkutin noin kuusi kappaletta aiemmin Anti-Flagin uutta levyä, joten tämä saattaa nyt vaikuttaa vähän ristiriitaiselta, mutta kyllä – myös Backstreet Boys julkaisee tänä vuonna uutta musiikkia! Levyn nimeä ei ole vielä julkistettu. Toisaalta Bäkkäreiden uudempi musiikki on ollut järjestään jonkinasteista kuraa, joten en tiedä, mitä odottaa, mutta katsellaan sitäkin. Pitäähän sitä keski-ikäiselle poikabändille mahdollisuus antaa.

Okei, takaisin alueelle, jonka tunnen sopivan paremmin itselleni. Ei siinä mitään, Backstreet Boysien vanhat kappaleet ovat ihania, mutta kyllä minä suuremmalla innolla Billy Talentin tulevaa neljättä (tai no, viidettä, jos Pezz-nimisenä bändinä julkaistu debyytti lasketaan) albumia odotan. Bändin mukaan levy ilmestyy kevään lopussa, ja sen sisältö on jotain, mitä BT:ltä ei vielä aiemmin olla kuultu. Voiko tuota nyt odottaa muulla kuin mielenkiinnolla?

Sitten seuraa uutisia metallimaailmasta. Kyllä vain, kädet ylös ja housut alas – Bullet for My Valentine työstää neljättä albumiaan ja ”toivoo saavansa sen ulos vuoden 2012 aikana”. Helvetti, eihän tänä vuonna kerkeä muuta kuin kuunnella levyjä, jos tämä kaikki ihanuus on totta...

Jotta olisimme tasapuolisia, kerrottakoon uutisia myös rapmaailmasta, vaikken itse sitä juurikaan seuraakaan. Kuitenkin kun nyt Cheekiä yksi kappale koneelta löytyy, niin mainitaan tässä, että myös häneltä tulee huhtikuussa uusi levy. Onnea faneille!

Amerikkalaispoppari Christina Aguilera kertoo myös palanneensa studioon, ja häneltäkin voi odottaa tuoretta musiikkia tämän vuoden puolella. Ovathan kaikki jo toipuneet Moves Like Jaggerista?

Girugämeshin viime vuoden puolella julkaistu Go-albumi on ilmestynyt Euroopan markkinoille 2. päivä tätä kuuta. Pitääpä etsiä se käsiini...

Aloin kuunnella The White Stripesia viime vuonna vajaata kuukautta ennen kuin Meg ja Jack White ilmoittivat, että bändi hajoaa. Eilen kuitenkin innostuin, kun kuulin, että Jack White julkaisee sooloalbumin, jolta on jo ilmestynyt yksi singlekin. Love Interruption on mielenkiintoinen kappale. Albumi ilmestyy 24. huhtikuuta ja on nimeltään Blunderbuss... Mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

Katy Perry julkaisee uusimman albuminsa Teenage Dreamin uudestaan nimellä Teenage Dream: The Complete Confection 27. maaliskuuta. Uusi versio sisältää ennen julkaisemattomia, kokonaan uusia ja uudelleen miksattuja kappaleita. Sitäkin odotellessa.

Myös Kill Hannahin Mat Devine on kertonut, että bändiltä on tulossa uusi albumi keväällä 2012. Edellinen albumi, vuoden 2009 Wake up the Sleepers, on edelleen yksi tämänhetkisistä lempilevyistäni, eikä Kill Hannahia voi koskaan kuunnella liikaa, joten tässä alkavat pikkuhiljaa taivaan portit häämöttää.

Show metal -jätti KISS on saanut uuden levynsä Monsterin nauhoitukset päätökseen viime kuussa, ja levy julkaistaan kesäkuussa. Eivätkö nämä tyypit ikinä kuole tai siirry edes eläkkeelle? No jaa, ei voi paljon valittaa.

Japanin kruunaamaton kuningatar Koda Kumi on jo antanut panoksensa vuoden levyantiin tammikuussa julkaistulla kymmenennellä levyllään, joka kantaa nimeä Japonesque. Koda Kumia voi onnitella myös tulevasta ensimmäisestä lapsesta ja tuoreesta avioliitosta. Kumin uusi levy on minulta vielä kuulematta, mutta single V.I.P. on kyllä jotakin niin tajunnanräjäyttävää, että tämäkin tuotos menee kuuntelulistan kärkeen.

Myös Jouni Hynynen Kotiteollisuus-yhtyeineen on taas hairahtanut musiikin tekemisen pariin, ja siitäkös Suomen kansa häntä kiittää. Bändi on uhkaillut tekevänsä Sotakoira II -levyn, jonka isoveljellä, Sotakoiralla, kuultiin Kotiteollisuuden raiskaamia suomirockklassikoita. No, ei nyt tosi – Kotiteollisuudesta on vain paha puhua kilttiin sävyyn, kun bändiläiset itse käyttäytyvät kuin viiden tähden kusipäät. Samalla mitalla takaisin, katsokaapas. Joka tapauksessa Sotakoira II:n julkaisuajankohdasta ei ainakaan minulla ole sitten niin mitään tietoa, mutta jätkien levynjulkaisutahdin tuntien se saadaan korviamme rääkkäämään hyvinkin tänä vuonna.

Myös P!nkiltä on tulossa tänä vuonna kuudes studioalbumi, mikä ilahduttaa minua naisen vahvan persoonan, äänen ja loistavan musiikin ihailijana.

Kukaan, joka tätä blogia lukee, ei ole mitenkään voinut välttyä esimaulta seuraavasta albumista... Silmiäni usko en, kun se tyttö teki sen... Kyllä vain, Robinin debyyttialbumi Koodi ilmestyy 22. helmikuuta. On pojalla ainakin hyvä julkisuus alla albumille. Vaikka Robinia nimitetäänkin Suomen Justin Bieberiksi, ja minä vihaan Justin Bieberiä syistä, joista saisi vaikka oman blogimerkinnän, minusta Robin on ihan hyvä. Ei ehkä kosketa yhtä henkilökohtaisesti kuin Korn tai My Chemical Romance, mutta pojassa on ainesta – hyvä ääni ja lapsenomaisen aito. Jos vertaa häntä Justin Bieberiin, niin se on kuin vertaisi Britney Spearsia äiti Teresaan tai jotain. No jaa, nyt meni ehkä taas henkilökohtaisuuksien puolelle...

Myös kitaravirtuoosi Slash julkaisee toisen albumin tänä keväänä. Vielä nimeämätön albumi näkee päivänvalon 22. toukokuuta. Edellistä en ole vieläkään kokonaan kuullut, mutta joka ikinen yksittäinen kappale on pistänyt kyllä melkoiset kylmät väreet kulkemaan luuydintä myöten, että pakko kai tätäkin on ämpäriin kuolaten odottaa.

Myös The Bouncing Soulsin sanotaan elättelevän toiveita tämän vuoden puolella julkaistavasta levystä. Ruotsin ylpeys The Hives näyttäisi puolestaan olevan jo varmistanut, että viides levy ilmestyy tänä vuonna, mutta nimeä eikä julkaisupäivämäärää sillä ei vielä ole. Olihan tuo jo aikakin, edellinen albumi The Black and White Album kun ilmestyi vuonna 2007.

Tämän levyvuoden minun kohdallani aloitti oikeastaan The Fray, jonka kolmannen albumin Scars & Stories kuuntelin viime yönä. Siinä oli taas musiikkinirvanat sellaisella tasolla, etten olisi keskeyttänyt kuuntelemista edes tsunamin, dinosaurusten paluun ja ovelle kolkuttavan Aku Hirviniemen yhteisvaikutuksesta. Levystä saattaa myöhemmin tulla arvostelu tänne, kunhan saan kuunneltua sen ensin läpi tarpeeksi useaan otteeseen.

Yksi vuoden innoittavimmista albumeista on toivottavasti The Smashing Pumpkinsin määrittämättömänä päivänä ulos tuleva Oceania. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki: Oceania on vain osa bändin tulevaa suurteosta, Teargarden by Kaleidyscopea, jolla kuullaan neljäkymmentäneljä uutta kappaletta, joihin Oceanian kolmetoista raitaa sisältyvät. Siinä ainakin on suuruudenhullu bändi, mutta kun muistelen heidän edellistä jättialbumiaan, Mellon Collie and the Infinite Sadnessia, joka on varmasti yksi rockhistorian merkittävimmistä levyistä, väittäisin, että tässä tapauksessa suuruudenhulluus on vain positiviinen piirre. Uutta Smäshäri-musiikkia kuitenkin siis odotan suurella innolla, vaikka viime vuonna julkaistu Tom Tom -single ei oikein minulle uponnutkaan ainakaan noin yhdellä kuuntelukerralla.

Rockin ystäviä todellakin hemmotellaan tänä vuonna. The Used julkaisee myös viidennen albuminsa Vulnerablen 27. maaliskuuta. Ensimmäinen single I Come Alive oli erittäinkin miellyttävä, ellei jopa järkyttävän hyvä, joten uuden Used-levyn tuloon myös kalenteria rastimaan.

Lopuksi vielä kaksi odottamisen arvoista albumia tälle vuodelle. StoneSour, tuo Slipknotin Corey Taylorin lehtolapsi, julkaisee tänä vuonna uuden albumin, joka saattaa olla joko teema- tai tuplalevy. Molempi parempi, eikö vain? Ehdinkin tässä jo harmitella sitä, ette Slipknot saa mitään uutta aikaan, mutta kelpaahan se Coreyn nerous tässäkin muodossa.

Lopuksi vielä levy, jota olen odottanut kauan ja hartaasti... Ilpo Kaikkosen &Aurinkokunnan ensimmäinen levy, jonka debyyttisingle Hetken vielä nuori on saanut minut niin itkemään kuin hymyilemäänkin.

Eihän tässä voi kuin yrittää olla kuolematta onnesta. Vuoden 2012 levykalenteri näyttää siis tältä:

TALVI/KEVÄT

Tammikuu

25.1. Koda Kumi – Japonesque

Helmikuu

2.2. Girugämesh – Go (Euroopan julkaisupäivämäärä)

7.2. The Fray – Scars & Stories

22.2. Robin – Koodi

Maaliskuu

14.3. Apulanta – Kaikki kolmesta pahasta

20.3. Adam Lambert – Trespassing ja Anti-Flag – The General Strike

21.3. ayumi hamasaki – Party Queen

27.3. Katy Perry – Teenage Dream: The Complete Confection ja The Used – Vulnerable

Huhtikuu

24.4. Jack White – Blunderbuss

Cheek

KESÄ

Toukokuu

22.5. Slash

Kesäkuu

KISS – Monster

EI PÄIVÄMÄÄRÄÄ

3OH!3 – ThreeOh!Three (2012)

Alicia Keys (2012)

Alien Ant Farm (kevät 2012)

Backstreet Boys (2012)

Billy Talent (loppukevät 2012)

Bullet for My Valentine (2012)

Christina Aguilera (2012)

Ilpo Kaikkonen & Aurinkokunta (syksy 2012)

Kill Hannah (kevät 2012)

Kotiteollisuus – Sotakoira II (2012?)

P!nk (2012)

StoneSour (2012)

The Bouncing Souls (2012)

The Hives (2012)

The Smashing Pumpkins – Oceania (2012)

Minä jatkan nyt Anti-Flagin Mobilizen parissa

foxi

Pussikaljaelokuva luo kesäfiiliksen keskelle talveakin

Katsoin kaverini kanssa toissa yönä – tai no, tänä aamuna viiden maissa, että miten sen nyt ottaa – Pussikaljaelokuvan. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka vähääkään pitävät suomalaisista komedioista ja kaljaa kiskovista antisankareista.

Taustatiedoksi voin kertoa, etten itse ole kovinkaan suuri suomalaisten elokuvien ystävä. Valtaosa minun mielestäni hyvistä suomalaiselokuvista on komedioita, koska suomalainen ironinen ja välillä hyvinkin musta huumori puree minuun. Minusta suurin osa suomalaisista elokuvista on keskinkertaisesti tehtyjä, niiden juoni mukailee samaa kaavaa, ja pienessä maassa joutuu kierrättämään samoja näyttelijöitä, joista vain muutamaa nimittäisin itse aidosti lahjakkaaksi. Paras suomalainen elokuva ikinä on ehdottomasti Helmiä ja sikoja, ja muita katsomisen arvoisia kokemuksia ovat olleet Pitkä kuuma kesä, Napapiirin sankarit, Rare Exports, Tummien perhosten koti ja nyt Pussikaljaelokuva.

Pussikaljaelokuva sijoittuu yhden vuorokauden sisään ja kertoo kolmesta kaveruksesta: Lihistä (Ylermi Rajamaa), Hennisestä (Eero Milonoff) ja Marsalkasta (Jussi Nikkilä), jotka viettävät rentoa sosiaalipummien elämää kesäisessä Helsingissä. Yllättävää on, että vaikka suurimman osan ajasta pojat kittaavat kaljaa vaihtuvassa seurassa milloin missäkin, on elokuva varsin tapahtumarikas. Eniten selkkauksia aiheuttaa Hennisen taipumus joutua vaikeuksiin suuren suunsa takia.

Juuri Milonoffin roolisuoritus Hennisenä tekeekin elokuvasta niin hauskan ja elävän. Marsalkalla on univaikeuksia, ja suurimman osan ajasta hän on aivan omissa maailmoissaan – hän on loppuunsa jokseenkin tylsä hahmo, vaikka oman utopistisen säväyksensä kirjavaan kolmikkoon tuokin. Lihillä on tapana laukoa kommentteja, jotka eivät sopisi mihinkään muuhunkaan tilanteeseen mutta vähiten siihen, jossa hän sinä hetkenä sattuu olemaan osallisena.

Pussikaljaelokuva on kevyt ja hauska elokuva, jota katsoessa hymyilee oikeastaan koko ajan. Se pursuilee naurattavia ja tarttuvia repliikkejä, esimerkkinä Hennisen lausahdus baarissa:

”Siis tää kalja maistuu nyt NIIN hyvältä. Ja mä tarkotan sen ’niin’ niinku isoilla kirjaimilla.”

Toinen elokuvan helmikohtauksista on paljonpuhuva tilanne, jossa räkäkännissä oleva Henninen yrittää selvittää päätään räystästipussa maaten ja kaverien yrittäessä saada häntä nousemaan ylös huutaa varsin ponnekkaasti:

”Antakaa mun elää omaa elämääni!”

Elokuvan kevytmielisyyden ja sopivan kesäisen, kaljanmakuisen tyhjäpäisyyden vuoksi elokuvan loppu on vaikuttava ja kruunaa koko komeuden.

Pussikaljaelokuva sai minut kaipaamaan kesää ja arvostamaan elämän kiireettömiä hetkiä. Tuli sellainen olo, etten olisi missään mieluummin nyt kuin lämpimänä kesäpäivänä puistossa muutaman kylmän kaljan kanssa hyvässä seurassa nauttimassa elämän pienistä, omituisista iloista.

Tässä vielä elokuvan virallinen traileri. 

Kesän puistokaljakelejä odotellessa

foxi

Ylpeänä foxrain esittää: vähän vaikka mitä

Tervetuloa uudistuneeseen foxrain's worldiin, joka on itse asiassa tätä nykyä foxrain forest eli kettusademetsä. Heh, heh, eikös ole fiksua?

En tiedä, mitä on tänä aikana tapahtunut minun rakkaalle foxrain's worldilleni, tai siis paremminkin Bloggerin käyttäjätililleni. En pääse enää muokkaamaan edellistä blogiani, koska typerä Blogger ohjasi minut johonkin ikivanhaan profiiliini uudemman sijasta. Poistin koko profiilin, mutta vanha blogi ei hävinnyt. Foxrain's world on siis edelleen osoitteellisesti olemassa, mutta en voi enää kirjoittaa sinne mitään.

Yhyy, mutta ei se haittaa, koska päätin sitten luoda tämän, ja tästä tuli ihan miljoona kertaa hienompi kuin edellisestä – aika punamustahan tämä on, joten arvatkaa vaan, mitkä ovat kaksi lempiväriäni. Perusajatus täällä säilynee samana kuin foxrain's worldissa, eli aiheet käsittelevät yhä pitkälti sitä, mitä minun päässäni liikkuu: musiikkia, elokuvia (eli Tim Burtonia) ja yleismaailmallisia kysymyksiä, kuten miksi hylkeillä ei ole samanlaisia viiksiä kuin mursuilla. (Tuo on muuten ihan hyvä kysymys. Jännää.) Se vain, että voisin olla pitämättä kahden vuoden postaustaukoja... Sivuhuomautus: onpas ironista, edellisen blogin viimeisessä postauksessa taidettiin käsitellä Olli Jokisen viiksiä ja tämän ensimmäisessä mainittiin taas viikset. Apua, onkohan minulla jokin viiksifetissi?

"AAAA, IHANAT VIIKSET!" sanoi Sami Hedberg Kokovartalomiehessä, jota haluaisin kovasti perjantaina Kuopioon katsomaan.

Jospa yrittäisin nyt kuitenkin pysyä tässä blogiasiassa... Niin, itse asiassa minun piti aloittaa blogini uudelleenkirjoittaminen jo uudelta vuodelta, mutta jotenkin jännästi se taas vaan jäi. Tosi tyypillistä. Anyways, ehkä minä nyt sitten tänä maagisena vuonna 2012, kun kaikki muuttuu ja maailma loppuu toiset viisi kertaa, selviän sitten bloggailemaan vähän ahkerammin.

Missasin muuten presidentinvaalien ääntenlaskennankin tämän pirulaisen takia. Katsoin ennakkoäänien laskentaa, ja sitten jossain vaiheessa päätin vilkaista, miten Pekka Haavistolla sujuu, ja siellä oli sää menossa! Minä hölmistyin ja mietin, että entäs jos Pekka on lopulta kirinyt Sauli Niinistön ohi voittoon ja minä vain olen muokannut jotakin blogia? Voisihan sitä siinä vaiheessa vähän pänniä, kun on kuitenkin Pekan kampanjaa tässä viimeisen pari viikon aikana melko ahkeraan seurannut, ja äänestämäänkin lähdin tänään ihan varta vasten hänen takiaan.

Mutta hienosti vedit kampanjasi loppuun asti, hyvä Pekka! En olisi myöskään koskaan uskonut, että Suomessa voisi jo vuonna 2012 homoseksuaali presidenttiehdokas saada yli miljoona ääntä, eli olen koko Suomen kansastakin tällä hetkellä melkoisen ylpeä. Sitten ensi vaaleissa se yli kuudenkymmenen prosentin äänisaalis, Pekka...

Nämä vaalit ovat olleet käänteentekevät minulle monessakin mielessä: ensimmäiset vaalit, jotka minua oikeasti kiinnostivat, joita seurasin ja joihin otin kantaa, lähinnä koska saan äänestää (okei, olisin saanut äänestää jo viime eduskuntavaaleissa, mutta en tiennyt, mitä äänestää, joten olin ihan hiljaa) ja vaalit, joissa isäni ei kannattanut Timo Soinia. Eilen hän mietti ihan vakavissaan Pekka Haaviston äänestämistä, mutta ihan niin sekaisin eivät maailmankirjat vielä ole. Olen silti isästäkin ylpeä.

Minulla on näköjään tänään paljon ylpeyden aiheita: tämä blogi, bloggaamisen aloittaminen uudestaan, se, että sain tämän viikonlopun aikana kirjoitettua kymmenen sivua vielä julkaisematonta jatkotarinaani, Pekka Haaviston vaalitulos ja suomalaisten yllättävä suvaitsevaisuus, isän järkiinsä tulo... Huh, huh. Taisi olla hyvä idea tämä blogin henkiinherätys.

Tämän merkinnän piti alun perin olla ilmoitus blogini osoitteen vaihtumisesta ja testipostaus asetuksia säätäessäni, mutta tästähän tulikin ihan kunnon jytky. Ehkäpä minä tästä suoriudun jatkamaan tulevan kirjailin urani harjoittamista...

Kirjoittelen taas, kunhan keksin, mistä jännästä voisin täällä seuraavaksi vaahdota. Vaalit on nyt käyty, joten niistäkään ei saa mitään mehevää enää aikaiseksi. Toisaalta ihan hyvä, sillä vaikka olenkin vaalikeskustelua mielenkiinnolla seuraillut, niin alkaa itseänikin jo kyllästyttää Haavisto- ja Niinistö-tulva joka käänteessä.

Onnea Sauli Niinistölle komeasta vaalivoitosta, ja kaikille muille hauskoja helmikuun tappopakkasia!
foxi