sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Musiikki on kuin marsut – ylitä marsulajien rajat rohkeasti!



Musiikin voima piilee siinä, kuinka vahvoja tunteita se herättää. Ne, jotka rakastavat musiikkia samassa mittakaavassa kuin minä – ja tiedän, etten todellakaan ole yksin – voivat ylpeästi myöntää itkeneensä, nauraneensa ja raivonneensa musiikille, sen tekijöille ja kuuntelijoille. Musiikki yhdistää ja antaa voimia. Musiikki saa ihmiset tuntemaan, etteivät he ole yksin vaikeuksiensa kanssa, että joku toinenkin jossain on käynyt samat asiat läpi ja selvinnyt niistä. (Tämä ei tietenkään päde kaikkeen musiikkiin eikä kaikkiin ihmisiin.)

Musiikilla on kuitenkin myös toinen puoli: se erottelee ihmiset helposti ryhmiksi, jotka eivät anna toisilleen edes mahdollisuutta. Siinä, missä se yhdistää samanhenkiset ihmiset parhaimmillaan perheeksi, se myös erottaa ryhmät, joiden musiikkimaku on erilainen, pahimmillaan verivihollisiksi. Ei kai sitä hyvänäkään asiana voi pitää, mutta toisaalta se kuuluu asiaan. Jokainen tarvitsee jotakin, mihin purkaa vihansa, ja musiikki ja jopa toiset musiikinkuuntelijat, jotka tietävät, mistä on kyse, ovat huomattavasti parempia kohteita kuin lähikaupan mummot tai läheiset, jotka ovat syyttömiä purkamista kaipaaviin patoumiin.

Pointtini tänään ei kuitenkaan ole keskustella musiikin luomista rajoista ja ryhmistä, vaan niiden ylittämisestä. Viestini on, että olkaa ennakkoluulottomia musiikin suhteen! Saatatte yllättyä, ja yhtäkkiä ne metalhead-idiootitkin alkavat vaikuttaa astetta järkevämmiltä – tai ainakin astetta vähemmän pimeiltä. (Kaikella kunnioituksella metalheadeja kohtaan. MAIDEN, MAIDEN!)

Olen huomannut tämän omasta elämästäni. Muutama vuosi sitten löysin kirjeen, jonka seitsemäsluokkalainen minä oli kirjoittanut yhdeksäsluokkalaiselle minulle. Paljon noloa tekstiä siinä paperiraasulla oli, mutta yksi pointti kävi harvinaisen selväksi: heavy on parasta ja kaikki muu paskaa. Olin ehkä salakavalin hevari koskaan, sillä päällepäin sitä tuskin huomasi, mutta vakaumuksessani ei ollut kolmetoistavuotiaan foxin mielestä mitään epäilyttävää. Ironista kyllä vuosi siitä eteenpäin hurahdin korealaiseen poppiin ja unohdin koko rockmusiikin vuodeksi.  

Se avasi minulle kokonaan uuden maailman. Saatoin hyvin kuunnella levyllisen balladeja, joiden lyriikat olivat kielellä, josta ymmärsin korkeintaan viisitoista sanaa. Se ei haitannut, minä itkin silti. Vaikka rakastankin hyviä lyriikoita, musiikki voi tehdä vaikutuksen monin muinkin avuin, ja melodialle ja äänenkäytölle kannattaa aina antaa mahdollisuus.

Kun pikkuhiljaa aloin taas rantautua tälle puolelle maapalloa, löysin Kornin, joka on edelleen yksi elämäni musiikillisista rakkauksista. Se heitti minut jälleen uudenlaiseen äänimaailmaan, sillä Kornin soundi ei ole verrattavissa mihinkään. Korn on jaksanut hämmästyttää ja yllättää vuosia, enkä usko pettyväni heihin tulevaisuudessakaan. Palaamme Jonathan Davisin aivotuksiin vielä myöhemmin.

Sen jälkeen soittolistalleni tipahteli vähän kaikkea niin Suomesta, Jenkeistä kuin Aasiastakin, mutta pop-rock-osasto oli hyvin hallitsevassa asemassa. En pitänyt elektronisesta musiikista, koska ”se kaikki kuulostaa samalta”, enkä rapista – etenkään suomalaisesta – ”koska se on tylsänkuuloista ja rappia kuuntelevat vain idiootit”. Pieni minä, saanko nauraa sinun kapeakatseiselle kaikkitietävyydellesi?

Moni varmaan tietää sen tunteen, kun kaverit kuuntelevat jotain, mitä aluksi inhoaa, mutta mistä on jonkin ajan kuluttua pakko myöntää pitävänsä, ja ennen kuin huomaakaan, fanittaa heidän kanssaan entistä inhokkiaan kuin kiimainen keväthamsteri. Niin minulle kävi suomirapin kanssa – tosin en ehkä luokittelisi itseäni keväthamsteriksi. Räppäreistä voin sanoa edes jotenkuten fanittavani Junoa, koska sille minä ensimmäisenä lämpesin, ja se on edelleen lähinnä sydäntä.

Oli kesä 2011, ja minulla oli järjetön metallimania menossa. Kaverit soittivat aina suomirapia, jota minä haukuin minkä ehdin, vaikka pari biisiä kuulostikin ihan hyvältä. Seuraavana keväänä, talven ajatukselle lämmettyäni, päätin sitten antaa Junolle mahdollisuuden – varmaan koska se näytti kivalta JVG:n Häissä-musiikkivideolla – ja jokin sen äänessä ja lyriikoissa vain kolahti sen verran, että osasin pikkuhiljaa availla silmiäni muillekin suomirap-taiteilijoille. Rapista kai joko tykkää tai ei, mutta jos Suomen riimimiehille haluaa antaa mahdollisuuden, rock-populan kannattaa varmaan kuunnella Steen1:n Ihan pari minsaa. Se on aika mielenkiintoinen tekele, mutta siinä on punk-meiningit sen verran kohdillaan räppien välillä, että tukka heiluu niin hevarilla kuin lökäpöksylläkin. (Edelleen:  ei mitään henkilökohtaista roikkuvien housujen käyttämiseen mieltynyttä kansanosaa kohtaan.)

Uusin aluevaltaukseni on ehdottomasti elektroninen musiikki – tai en kyllä aluevaltauksesta vielä puhuisi, koska olen vasta varovasti varpaanpäitäni kastanut hämmentävien biittien sekavaan maailmaan. Se, että elektroninen nykyään uppoaa, on monen tekijän summa. Ensinnäkin tulivat Aasian ihmeet, jotka muovasivat aivoni hyväksymään tanssittavan musiikin. Aasian pop-scenessä yhdistellään oikeastaan kaikkea, minkä voi musiikiksi laskea, joten elektronisempi soundikaan ei ole sieltä jäänyt korviin matelematta.

Joulukuussa 2011 tuli Kornin kymmenes studioalbumi, The Path of Totality. Jos joku on onnistunut välttymään Narcissistic Cannibalilta, niin tiedoksi hänelle, elämän kaltoin kohtelemalle olentorukalle, että tuo levy sattuu olemaan nerokkain kahden ennen jokseenkin eri maailmoissa seikkailleen musiikkityylin yhteentörmäys, mikä on sukupuolineutraaliin muistiin kuultu. Aloin kuunnella Skrillexiä mielenkiinnolla vain Kornin takia. Lämpesin dubstepille vain Kornin takia. Sitten vähän viilenin dubstepille kaiken muun takia, koska joo, onhan siinä siisti soundi, mutta jokainen kirkkokuoro ei vain voi iskeä dubstep-väliosaa kappaleeseen ja olettaa, että se kuulostaa hyvältä.  

No, Korn oli ihan hyvä dubstep-kaste, koska jos sattuu tuntemaan naapurini, dubstepista on tykättävä tai sitä on itkettävä ja kuunneltava. (Terveisiä.) Sen jälkeen oli hyvä astua pimeälle puolelle: huonompi puoliskoni sai minut kuuntelemaan Infected Mushroomia, ja älkää helvetissä kysykö mikä, mutta jokin niiden pimeässä, aikaa vievässä, sieniltä kuulostavassa soundissa on hyvin inspiroivaa, mielikuvia herättävää ja elävöittävää. Nyt olen yrittänyt kuunnella Deadmau5:ea, mutta ainakaan uusi albumi ei juurikaan potkinut.

Elektroniseen musiikkiin tutustumisella on ollu omituisia sivuvaikutuksia, kuten se, että klubeilla aivan erilainen musiikki kuulostaa nykyään hyvältä. Jos ennen luotti tuttuun ja turvalliseen Pitbulliin, nykyään herää eloon Swedish House Mafian tai vieraan- mutta kiinnostavankuuloisen dance-kappaleen ensitahdeilla. Samoin remix-versiot esimerkiksi ayumi hamasakin tai Lady Gagan kappaleista ovat aivan eri tavalla kiinnostavia kuin ennen. Ei huolta, mikään ei edelleenkään voita aitoa ja alkuperäistä Bad Romancea (tai Goat Romancea, jos on vuohipoikia), mutta esimerkiksi Telephonen Alphabeat remix on huomattavasti parempi kuin alkuperäinen kappale, josta en koskaan ole edes pitänyt.

Elektronisen musiikin saralla pääsee kyllä kroolaamaan hyvinkin pimeisiin vesiin, jos vain haluaa. Erittäin hyvä esimerkki on vahinkolöytöni YouTuben syövereistä, japanilainen ”dark wave -duo" Aural Vampire. Se on kuin yhdistäisi korkeaäänisen ayumi hamasakin Infected Mushroomiin ja laittaisi manageriksi yhden Dimmu Borgirin jätkistä. No okei, ei nyt ehkä ihan, mutta on se kyllä omituisinta settiä, mikä minun korviini on hetkeen kantautunut. (Omituinen ei kata Suomen tämän vuoden virallista kotikisabiisiä, koska se ei ole musiikillisesti luokiteltavissa. Häpeä, Aku Hirviniemi, sinä mindfuckin ruumiillistuma.) Jos kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa Economical Animal Superstar -niminen oodi. Kaksikon parhaimmistoa, ja antaa aika hyvän kuvan molempien julkaistujen albumin tyylisuunnasta.

Palatakseni alussa mainitsemiini musiikin luomiin ryhmittymiin: ”ennakkoluulot” on keskeinen käsite niiden välillä. En tiedä muista, mutta omalla kohdallani ainakin fanikunta vaikuttaa paljon siihen, mitä ajattelen itse artistista, koska tältähän he ihanteensa ottavat, joten jos suurin osa tapaamistani artistin X:n faneista on idiootteja tai täysiä kusipäitä, karsastan myös tuota artistia. Joskus tämä stereotypia pitää paikkaansa, useimmiten luultavasti ei.

Nyt olen oppinut pääsemään siitä yli, ja siitä hyvänä esimerkkinä on metalcoren suurlähettiläät Bring Me the Horizon, jonka uusimman levyn kuuntelin yleisestä musiikillisesta mielenkiinnosta ja äkillisen mielihalun johdosta, ja voin melkeinpä sanoa pitäneeni siitä – ainakin yksittäisinä kappaleina. Bring Me ei myöskään ole kovin vahvoilla kirjoissani siksi, että olen sattunut seuraamaan heidän keikkaansa sivusta, enkä pitänyt siitä mistään aspektista. Lisäksi minulla on heidän keulakoristeestaan varsin epäedustava kuva.
Joskus musiikillisia rajoituksia vain tulee, eikä välttämättä itsekään osaa kertoa, miksi. Niiden yli pääsee kuuntelemalla. Niin minulle kävi Hollywood Undeadin kanssa. En edes tiedä, miksen aiemmin pitänyt heistä, koska tyylillisesti he uppoavat moneenkin arvostamaani kategoriaan.

Tämän valtaisan ja hieman rönsyilevän monologin viestin oli kuitenkin tarkoitus olla, että antakaa kaikenlaiselle musiikille mahdollisuus. Menkää Spotifyihin ja kerätkää soittolista, jolla on yksi kappale per artisti. Kerätkää sinne bändejä ja artisteja, joista ette koskaan ole kuulleetkaan, joita uskotte inhoavanne, joita teille on suositeltu mutta joita ette ole ehtineet tai jaksaneet kuunnella, artisteja, joiden luvataan muistuttavan musiikkia, josta jo pidätte ja artisteja, joista ette ikimaailmassa usko pitävänne.

Musiikki on liian kaunis ja jännittävä asia, jotta genrerajat ja ennakkoluulot saisivat estää sen leviämisen ja monipuolistumisen. Mistään ei ole pakko tykätä, ja eriävät mielipiteet aiheuttavat mehukkaita keskusteluja, mutta muusikot ovat kuin pieniä, söpöjä marsuja, joilla on myrkylliset torahampaat ja joita kaikki pelkäävät niiden vuoksi, vaikka oikeasti ne haluavat vain rakkautta.

Minulla ei ole mitään tietoa, miten myrkylliset marsut liittyvät musiikillisten ennakkoluulojen ylittämiseen, mutta kuunnelkaa sitä papua-uusiguinealaista kurkkulaulua. Niin minäkin aion,

foxi

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Pandat eivät pelastu, vaikka kääpiö kärsii, mutta ketä kiinnostaa?



Normaaleista blogiteksteistäni poiketen kerron teille tänään tarinan pienen ihmisen elämästä. Tarina ei ole koskettava. Joidenkin mielestä se saattaa olla hauska. Minun mielestäni se ei ole kovin hauska, sillä se sisältää paljon tuskaa, turhautumista ja epävarmuutta omista valinnoista. Se on pala tavallisen ihmisen arkea – ihmisen, jonka arki sisältää toinen toistaan kummallisempia sattumuksia, jotka herättävät ajatuksia tässä yksilössä.Toisaalta tarinalla on palkitseva loppu, ja uskon, että moni voi samaistua tähän tarinaan.
Tarina kertoo siitä, kuinka minä kävin kaupassa.

Olen nukkunut koko tämän viikon todella huonosti, joten viime yönä päätin lopultakin antaa olla ja valvoa läpi yön. Järkeilin, että syy siihen oli unirytmin korjaaminen, mutta oikeasti olen vain kyllästynyt pyöriskelemään tyynykasassani tuntikausia ja uskottelemaan itselleni, että jaksan nousta heti kellon soidessa lukemaan pääsykokeisiin. Yöllä oli hauskaa, käytinhän sen todella mielekkäästi tärkeiden sosiaalisten suhteideni ylläpitämiseen niinkin modernissa ja muodikkaassa verkkopalvelussa kuin MSN Messengerissä (levätköön se rauhassa, kun kapitalismi jyllää ja Skype ottaa vallan). Päätin suosiolla myös pitää vapaapäivän pääsykokeisiin lukemisesta ja tehdä sen sijaan kaikkea muuta yleishyödyllistä tänään, kuten käydä kaupassa. Lähikauppani on melko kallis verrattuna keskustan Lidliin, joten uskaltauduin ihan sivistyksen ytimeen saakka ostamaan elintarvikkeitani.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nähnyt oikeita, eläviä ihmisolentoja viimeksi sunnuntaina lyhyitä ja kiusallisia pihakohtaamisia, yhtä alle puolen minuutin käytäväkeskustelua naapurini kanssa ja hyvin huonosti sujunutta, pikaista kauppareissua lukuun ottamatta. Muuten se ei haittaa, mutta kun vietän tarpeeksi kauan aikaa yksin, alan vaistomaisesti karttaa sosiaalisia tilanteita, ja jo kaupassa käyminen tällaisina aikoina on minulle saavutus. 

Kun astuin ovesta ulos valmiiksi käännetty sätkä suussani, näin bussin seisahtuvan pysäkille, ja siitä tiesin, että matkasta tulisi katastrofi. Koska olin kuitenkin jo tehnyt päätöksen hoitaa tämä välttämättömyys, en perääntynyt, vaan talsin liukasta, märkää tietä noin parinkymmenen metrin matkan pysäkille. Se oli veden vallassa. Normaaleilla kengillä penkille ei olisi päässyt mitenkään istumaan, mutta koska minulla sattuu olemaan kaiken kestävät maiharit, olin hetken aikaa Jeesus. 

Katastrofin ainekset olivat todellakin ilmassa. Otin bussikortin laukusta taskuuni, minkä jälkeen vietin viisi minuuttia kaivellen laukkuani bussikorttiani etsien. Tiesin, että minun tuurillani tiputtaisin kuitenkin jotakin  ainakin kolme senttiä syvään minivaltamereen, ellen olisi todella tarkkana. Tämän varsin pätevästi käytetyn ajan jälkeen tajusin, että tosiaan, olinhan juuri laittanut sen hemmetin kortin taskuuni. Omaa tyhmyyttäni manatessani onnistuin sitten tiputtamaan tupakkani siihen kirottuun lammikkoon. Olin polttanut siitä ehkä kolmanneksen, ja siinä oli viimeinen filtterini. Seuraavat vajaat kymmenen minuuttia pohdin vakaasti, haluanko todella oikeaa ruokaa syötyäni melkein kaksi viikkoa makaronia muodossa jos toisessa. Onneksi bussi saapui, ennen kuin ehdin muuttaa mieleni. ”Onneksi” tässä tilanteessa on kyllä aika suhteellinen käsite...

Toinen oleellinen taustatieto on se, että näytän yön valvottuani ja itseeni juuri panostamattana suoraan sanottuna kauhealta. Mummojen arvaukset bussissa vaihtelivat ilmeiden perusteella narkkarista mielisairaalakarkulaiseen, mutta en jaksanut välittää – istuin vain kiltisti hiljaa huppu päässäni ja sekainen, sähköinen tukka puoliksi silmillä tuijotellen ikkunasta ulos.

Kaupunkiin päästyäni marssin lähes päättäväisin elkein Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan lisää vihkoja luku-urakkaani varten. ”Lähes päättäväisin elkein” on suuri valhe. Vilkuilin ympärilleni kuin pieksetty koira ja olin varma, että jokainen vastaantulija yritti tahallaan kävellä minua päin. Kirjakaupassa harhailin ympäriinsä kuin vanhemmistaan eksynyt kakara, nielin lopulta ahdistukseni ja kysäisin reippaasti, missäpäin liiketilaa vihkohylly mahtaa sijaita. Loppuasiointi meni melkein hienosti, ja oloni kohentui hieman. Kyllä minä ruokakaupastakin selviäisin! 

Parin epäoleellisen pysähdyksen jälkeen olin viimeinkin Lidlissä ylipitkän ostoslistan kanssa. Oikeasti vain järjestelmällisiä aikuisia leikkivät kirjoittavat ostoslistoja, mutta minun muistillani toisin kotiin hädin tuskin itseni, joten leikin suosiolla järjestelmällistä aikuista. Tavaroiden kerääminen ja kassalla asiointikin menivät kommelluksitta. Katselin nyrpeästi edelläni olevaa nuortamiestä, joka oli pakannut jokaisen vihanneksensa erilliseen muovipussiin, mutta koska en ole saarnaava ituhippi, en sanonut mitään. Sitä paitsi hänellä oli kangaskassi mukanaan – luultavasti siksi, että hän säästäisi muovipussin hinnan, mutta pandat kiittävät ja kumartavat silti. Takanani oleva raavas, rehti, suomalainen mies sen sijaan katseli minua nyrpeästi, kun ladoin lihattomat ituhippiostokseni hihnalle – yksikään vihannes ei ollut muovipussissa, ja kaiken lisäksi kaivoin käsilaukustani WWF:n kangaskassini kaveriksi rakasta, entistä työharjoittelupaikkaani, levykauppa Äxää, mainostavan räikeänkeltaisen pussukan. 

Katastrofipilvet kerääntyivät urotekoni ylle jälleen, kun aloin pakata ostoksiani kasseihin. Tilanhahmottamiskykyni ei ollut riittänyt, ja huomasin suureksi riemukseni, etteivät kaikki ostokseni millään mahtuneet kasseihini. Mietin jo muovipussin ottamista, mutta sitten päätin, että perkele, kyllähän minä nämä saan kuljetettua näinkin. Niinpä otin aivan liian täyteen ahdetun maailmanpelastuslaukun kumpaankin käteen, toiseen vielä käsilaukun ja muropaketin ja toiseen omena- ja mandariinipussit (ne olivat valmiiissa pakkauksissa). Ne painoivat kuin synti, mutta minulla ei ole aikomustakaan poistua ensi viikolla minnekään ruokakauppaan, joten otin kerralla kaiken, minkä tarvitsen. 

Kaiken lisäksi pakkasukolla oli krapulapäivä, joten hän purki tuskansa heittelemällä taivaalta jotakin rännän, lumen ja rakeiden sekoitusta muistuttavaa sontaa vaakasuorassa kasvojani kohti. Kohtaus oli kuin siperialaisesta draamasta, jonka juoni koostuu lähinnä haastavien sääolosuhteiden keskellä vaeltamisesta. Kun kävelin huonosti pakattujen ostosteni kanssa loskaista, likaista Hämeenkatua kohti Koskikeskuksen bussipysäkkiä ja käteni olivat tulessa, kuntoni loppumassa ja ahdistus antamassa tilaa puhtaankauniille vitutukselle, aloin miettiä, että minkä helvetin takia minä tätä oikein teen. Normaali ihminen olisi ilman minkäänlaisia tunnontuskia rohmunnut kolme muovipussia ja säästänyt itsensä turhalta vaivalta ja kipeiltä, kuumottavilta käsiltä. Minun kuitenkin oli pakko saada raahata ruokani ympäristöystävällisesti ja mahdollisimman epämukavasti. Miksi? 

En odota, että jonakin aamuna herään Jehovan todistajien sijaan isopandan ovikellon soittoon, kun se on tullut hellyttävällä elekielellään kiittämään minua siitä, että ajattelen senkin tulevaisuutta käydessäni Lidlissä hakemassa itselleni ruokaa, joka ei sisällä lihaa – ei tosin varsinaisesti ekologisista tai eettisistä syistä, mutta ei kuitenkaan sisällä. En odota, että saan muutaman vuoden kuluttuan Green Peacen kunniamitalin pyyteettömästä itseni kiduttamisesta tai henkilökohtaisen kunniamaininnan Suomen muovikassien vastustajat ry:ltä. En odota edes, että joku arvostaisi tekojani, tai mikä utopistisinta, ottaisi niistä mallia ja alkaisi toimia samoin. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs olento, jonka ”pyyteettömätkin” teot kumpuavat ainakin osittain halusta suoda itselleen mielenrauhaa ja tunne siitä, että on tehnyt jotakin hyvää ja oikein. 

Ja miksi se ei riittäisi? Olen juuri palannut elämäni kolmeen kamalimpaan kuuluvalta kauppareissulta (kaksi muuta sijoittuivat joulunalusaikaan; älä KOSKAAN mene Stockan Deliin pahimman jouluhössötyksen vallatessa juhlahullun kansan). Käteni tärisevät niin, että sain hädin tuskin sätkän käärittyä. Kämmeneni ovat punaiset ja arat ja hartioitani särkee. Minua ei kuitenkaan edes vituta. Tekisin saman uudestaan vaikka heti – jos siis fyysisesti pystyisin. Minulle saa nauraa ja pyöritellä silmiään, mutta aion jatkossakin raahata ylipainavat ruokaostokseni liian pienissä kangaskasseissa turhien muovipussien sijaan, vaikka se sitten hetkellisesti turhauttaisikin. Minulta on monesti kysytty, mitä luulen saavuttavani hippeilylläni ja ympäristöystävällisillä valinnoillani. ”Luuletko, että yhden ihmisen jätteiden lajittelu todella voi pelastaa maailman?” En luule. En ole idiootti. Yleinen vastaukseni on se, että kun maailmanloppu tulee ja ihmiset hukkuvat paskaan, minun viimeiset sanani saavat oikeutetusti olla: ”Mitäs minä sanoin.” 

Ekolempeilyn ohessa tämä kauppamatka sai minut ajattelemaan toistakin asiaa: ritarit ovat kuolleet sukupuuttoon. Pidän Tamperetta edelleen ylipäänsä mukavien ihmisten kaupunkina, mutta vielä muutama vuosikymmen sitten seuraavaa skenaariota tuskin olisi sen kaduilla nähty. 

Kannoin ostoksiani hampaita kiristellen, ähisten ja puhisten, kun jokin meni vikaan ja omenapussini lipesi otteestani. Seisoin keskellä Tampereen pääkatua. Yksin liikkeellä oleva, pienikokoinen naisihminen selkeästi raskaiden kantamusten kanssa yritti turhaan taipua sellaiseen kulmaan, että yltäisi noukkimaan tiputtamansa tavaran, ennen kuin joku talsii sen yli. Kulman takaa tuleva vanhempi mies hädin tuskin vilkaisi kohtausta. Minut ohittava vanha nainen astui tylysti omenieni ylitse – tallaamatta niitä kuitenkaan – ja moni muukin vain sivuutti ahdinkoni edes olkiaan kohauttamatta. 

Olen itsenäinen ihminen ja pärjään ilman foliopipoon sonnustauneita miehiä, jotka rientävät eukonkantamaan minut tien yli innosta kikattaen, mutta jos minä olisin kävellyt samanlaisessa tilanteessa olevan ihmisen kohdalle, mieleeni ei olisi tullutkaan jättää niitä hänen helvetin omeniaan nostamatta takaisin hänen ulottuvilleen. Se olisi keskeyttänyt matkantekoni arviolta kolmeksi sekunniksi, ehkä viideksi, jos hän olisi kiittänyt ja olisin vastannut siihen edes hymyllä. Vaikka nyky-yhteiskunta kuinka juoksisi viisareiden perässä, edes itse Jumalalla (kuka häneen uskoo) ei voi olla niin kiire, ettei olisi merkityksettömän pientä hetkeä hukattavaksi jonkun toisen elämän suuresti helpottamiseksi ja hyvän mielen takaamiseksi loppupäiväksi heille kummallekin. 

Jotta koko tämä teksti ei olisi hirveää saarnaa ja valitusta, voisin päättää tämän kertomalla, että oloni on tällä hetkellä itseni voittanut ja tyytyväinen. Vaikken olisikaan kirjoittanut tätä tekstiä ja kertonut kaikille kahdelle lukijalleni, mitä tein, minulla olisi silti hyvä mieli siitä, että pistin jälleen kerran Kiinan bambumetsissä asuvat nisäkkäät oman pienen perseeni edelle. En ehkä pelasta sillä ketään tai mitään, mutta ainakaan minun ei kiikkustuolissa öljypulassa toisiaan lahtaavia ihmisraunioita katsellessani tarvitse miettiä, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin toisin.

Syytän tekstin mahdollisesti provosoivasta sävystä ja sisällöllisestä hämäryydestä nukkumatonta yötä. Siitä, ketä tai mitä minun pitäisi syyttää siitä, että elämäni on tällaista tai että minä olen tällainen, voidaankin sitten keskustella taas aivan uudella innolla.

Lienen seuraavaksi katsomani Burton-leffani ansainnut,
foxi

maanantai 25. helmikuuta 2013

Imagine Dragons saa tarinat ja niiden kertojat heräämään eloon



 
Silloin tällöin radiota kuunnellessa korvaan sattuu mielenkiintoinen kappale, joka erottuu Rihanna-virrasta ja jää mieleen. Amerikkalaisen indie rock -yhtye Imagine Dragonsin kappale Radioactive oli tällainen ”korvamato”, niin kuin asia YleX:llä joskus ilmaistiin. Ensin se kuulosti vain tavallista paremmalta radiopophitiltä iskevine, hieman synkkine bassoineen ja vaikuttavine äänenkäyttöineen, mutta kun sen muutaman kerran kuulin, aloin toden teolla pitämään kappaleesta. 

Tänään aloittelin jälleen pääsykokeisiin lukemista ja muistin viikon, pari vanhan päätökseni kuunnella kyseisen yhtyeen kohtalaisen tuore Night Visions -albumi. Ajattelin sen sopivan lukemisen taustamusiikiksi, mutta toisin kävi. Levy vei kaiken huomioni, ja vasta sen ollessa toisella kierroksella pystyin edes jotenkuten keskittymään lukemiseen, koska ensimmäisellä kerralla tuijottelin lyriikoita ja kuuntelin kappaleita luultavasti varsin typertyneen näköisenä. Imagine Dragons on tällä musiikinsaralla paras löytöni sitten Foster the Peoplen.

Blogini on saanut levätä rauhassa jonkin aikaa, koska olen taas unohtanut koko asian – eikä minulla ole viime aikoina ollut konettakaan kunnolla käytössä – mutta kuunnellessani Night Visionsia tiesin, että tänään se herää eloon, koska tämä levy herätti minussa hyvin paljon sanottavaa. Lisäksi haluan ehdottomasti suositella tätä kaikille, jotka kaipaavat soittolistoilleen tuoreita tuulahduksia ja uusia kykyjä.

Eihän Imagine Dragons ihan uusi yhtye ole, Wikipedian mukaan se on perustettu 2008 ja ensimmäinen, bändin nimeä kantava EP ilmestyi jo vuotta myöhemmin, mutta debyyttialbumi Night Visions ilmestyi vasta viime vuoden syyskuussa. Sen ihmeemmin en ole bändiin tutustunut, tiedän vain että he ovat Yhdysvaltain Utahista, enkä välttämättä haluakaan, mutta heidän musiikkinsa vei kyllä sydämeni saman tien. 

Night Visions alkaa vahvasti singlekappale Radioactivella. Se on samalla sekä radioystävällinen että melko hidastempoinen ja vähän synkkä, mikä varmaan kiinnittikin huomioni alunperin. Sanat kertovat yksioikoisesti tulkittuna maailmanlopusta. Imagine Dragonsin lyriikat ovat kuitenkin ylipäätäänkin melko laajalti tulkittavia – aina positiivista, musiikki on kuitenkin henkilökohtainen kokemus, johon jokainen saa asettaa omat kokemuksensa ja mielikuvansa – joten tästäkin voi repiä mitä vain zombivallankumouksen ja ryyppyputken väliltä. Kappaleen voisi hyvin kuvitella soimaan katastrofielokuvaan. (Se löytyy The Hostin soundtrackilta, en ole itse elokuvaa nähnyt, joten en tiedä, täyttääkö se katastrofielokuvan edellytykset, mutta jos oikein ilkeitä ollaan, niin Stephenie Meyerin kirjaan perustuen ei voi kovin kauaskaan heittää.) 

Tutun Radioactiven jälkeen minulla oli kaikki odotukset täysin auki, kun Tiptoe lähti soimaan, ja sen ensimmäisen kertosäkeen rävähtäessä ilmoille tiesin rakastuneeni. Minun tulkintani mukaan kappale kertoo siitä, että ihminen, jota kukaan ei varsinaisesti pidä minään hirveänä menestyjänä, yllättää kaikki ja pääsee huipulle. Se on kaunis, herkkä, aika aamuinen kappale, jossa on tarttuva melodia ja taitavaa äänenkäyttöä vokalisti Dan Reynoldsilta. Jos pitää kovistelusta mutta on kyllästynyt gangsta rap -henkiseen ”tapan teidät kaikki” -vaahtoamiseen, Tiptoe on juuri sopivan söpö biisi, jossa on kuitenkin voittaja-asenne kohdillaan. Käytin siitä muistiinpanoissani sanoja ”pehmeää uhoa”, mikä on hyvin kuvaava ilmaisu kyseiselle kappaleelle. Sivuhuomautuksena: kannattaa kiinnittää huomiota C-osan rumpuihin, ne ovat aivan mahtavat!

Rytmikäs It’s Time on toinen singlekappale albumilta, ja se on hyvin erisävyinen kuin kaksi ensimmäistä biisiä: toiveikas, kesäinen – hyvä tunnelmannostattaja. Vaikka se on osittain hyvin tavallinen poprallatus, jonkun mielestä varmasti erittäin rasittava sellainen, minä pidän siitä. Kertosäkeen melodia ei aluksi iskenyt, mutta nyt, kun menossa on neljäs tai viides kuuntelukerta, sekin on jo ihan samaa mahtavuusluokkaa kuin kaikki muukin tässä levyssä. It’s Time kuulostaa nuoruudelta, vapaudelta, hauskanpidolta ja täydellisen huolettomalta kesäyöltä. Se saa hymyilemään ja antaa voimia. Sen sanoissakin on suuria tunteita, jotka iskivät henkilökohtaisesti minuun hyvin kovaa.

I don't ever wanna let you down
I don't ever wanna leave this town
'Cause after all
This city never sleeps at night

It's time to begin, isn't it?
I get a little bit bigger, but then I'll admit
I'm just the same as I was
Now don't you understand
That I'm never changing who I am

The path to heaven runs through miles of clouded hell

Luulen, että Night Visionsin ja Imagine Dragonsin viehätys ylipäätään piilee siinä, että se on sekoitus pirteyttä ja toivoa, pimeyttä ja epätoivoa. Demons heti It’s Timen perään on hyvä esimerkki siitä. Demonsin sanat kertovat (minun mielestäni) siitä, että välittää jostakusta niin paljon, ettei tahdo vetää tätä mukanaan pohjalle, kun itsellä menee huonosti. Se tihkuu epätoivoa ja välittämistä, joten yllättäen se on yksi lempikappaleistani albumilla. 

Demonsin luoma synkkä tunnelma tapetaan kuitenkin tehokkaasti, kun On Top of the World lähtee soimaan sen jälkeen. Kappaleen nimestäkin arvaa, että luvassa on taas nuoruuden huumaa ja suuria unelmia. Totta, mutta sanat kertovat siitä, ettei tavoitteisiinsa pääse helposti, vaan pitää voittaa vaikeuksia ja ehkä käydä pohjallakin, mutta kun sinne huipulle sitten kaiken sen jälkeen pääsee, siitä kannattaa nauttia. On Top of the World tarjoilee afrikkamaista äänimaisemaa ja kolme minuuttia ja kaksitoista sekuntia puhdasta hilpeyttä ja elämäniloa. Loistava kesäbiisi, joka haastaa kuulijansa yrittämään olla hymyilemättä.

Amsterdam oli levyn ainoa kappale, joka ei napannut sydäntäni häkkiin ja heittänyt avainta menemään. En ymmärrä näitä sanoja, vaikka kuinka yrittäisin tulkita, ja tunnelmakin on jotenkin hieman ahdistava. Amsterdam on kuitenkin mukava hengähdystauko auringonkeltaisen pirteyden ja kurkistusten ihmismielen epätoivoon välissä. Kun kuuntelin levyn ensimmäisiä kertoja Spotifysta, siinä oli mukana bonuskappaleet, jotka tekivät albumista ylipitkän, ja silloin ajattelin, että Amsterdamin olisi voinut tiputtaa pois, mutta kun kuuntelee vain varsinaisen albumin, joka kestää noin 42 minuuttia, tämäkin menee siellä välissä. Amsterdam ei vain saanut sydäntäni hakkaamaan ja adrenaliinia virtaamaan samalla tavalla kuin muu levy.

Hear Me palauttaa Night Visionsin jo tutuksi käyvälle tasolleen ja tunnelmaansa. Se on Demonsin, Bleeding Outin ja Nothing Left to Sayn rinnalla hieman synkempää osastoa, ja sanat kuulostavat vahvasti epäitsevarmuudelta ja masennukselta. Melodia on kaunis. Ainoa osa, josta en niin paljoa välitä, on kertosäe, lähinnä sen melodia, mutta myös hieman kliseiset sanat. Siitä ensimmäinen reaktio oli ”perusindiepaskaa” ja ”Muse!” Säkeistöjen sanoissa on kuitenkin mukava rytmitys, ja väliosa kertosäkeen jälkeen on erityisen hypnoottinen.  

Every Night alkaa hämmentävällä, gospelhenkisellä laululla mutta muuttuu nopeasti kauniin rauhalliseksi rakkauslauluksi. Pidän kappaleesta, koska sen sanoissa on kiva twisti: ne kertovat siitä, ettei laulun henkilö oikein ymmärrä, miksi toinen hänestä niin välittää, mutta sen hän tietää, että hän välittää tästä toisesta, ja vain sillä on merkitystä. Vaikka melodisesti kappale ei vedäkään vertoja esimerkiksi Radioactivelle tai Bleeding Outille, sen tarina tekee siitä kuuntelemisen arvoisen.

Se olikin oiva aasinsilta levyn parhaaseen kappaleeseen, Bleeding Outiin. Heikkona hetkenä minä varmasti itkisin tälle kappaleelle. Loistava sekoitus rytmikästä, elektronista musiikkia, sydäntäsärkevää epätoivoa ja yrityksiä sen voittamiseksi lyriikoissa sekä kaunista äänenkäyttöä. Minulla ei ole paljoakaan sanottavaa tästä kappaleesta, koska pystyn tuskin kirjoittamaan näiltä kylmiltä väreiltä. 

Bleeding Outin synkän, mukaansa tempaavan tunnelman jälkeen Underdog on jopa hieman hauska kappale, ja sen sanoissakin on mukava ripaus itselleen nauramista. Sanat kertovat siitä, että koska on aina niin paska tuuri, niin ei enää oikein jaksa edes välittää, vaan nauttii vain siitä rappion ja epäonnen määrästä, jonka on sattunut osakseen saamaan. Vähän pimeästä aiheestaan huolimatta kappale on reggaehenkisyydessään naurettavan pirteä ja kesäinen, ja tällä lähtee käyntiin aamu kuin aamu. Sitä paitsi tuo kuulostaa ihan minun ajatusmaailmalleni, joten pakkohan tällekin oli lämmetä...

Vaikka Imagine Dragonsin yleissoundi uhkuu toivoa, nuoruuden huumaa ja niitä useaan otteeseen mainittuja suuria unelmia, sen vahvuus on kuitenkin synkempitunnelmaisissa kappaleissa, joihin levyn päätösbiisi Nothing Left to Say lukeutuu. Night Visionsin punainen lanka on epätoivon ja riemun vuorottelu viimeisimmän päästen kuitenkin aina niskan päälle, ja siksi minusta oli hieman outoa, että levy päättyy näin synkkiin, lopullisiin tunnelmiin. Nothing Left to Sayn tulkitsisi helposti vaikka jäähyväiskappaleeksi, koska se ei ole tavanomainen ”elämäni on perseestä, enkä jaksa sitä enää” -angstaus, vaan siinä on todella lopullinen tunnelma: se on enemmänkin ilmoitus siitä, ettei laulun henkilö jaksa enää. Kun sanoja kuitenkin lukee ja kuuntelee tarkemmin, niiden joukosta löytyvät seuraavat rivit:

I've come too far
To see the end now
Even if my way is wrong
I keep pushing on and on and on and on

Ne hukkuvat helposti kappaleen yleismaailmalliseen synkkyyteen, mutta jokainen, joka on joskus vähääkään taistellut pimeyttä vastaan tietää, että nuo neljä riviä pelastavat laulun henkilön, ja se antaa tarinalle onnellisen lopun.

Vai antaako? Nothing Else to Sayn jälkeen tulee hidden trackina lyhyt Rocks, joka voi olla irtonainen, sekopäinen kokonaisuutensa tai epilogi Nothing Else to Saylle: sekoaminen. Juuri tämän takia pidän Night Visionsista niin kovasti: se saa mielikuvitukseni laukkaamaan, luomaan kymmeniä eri tarinoita sanojen taustalle ja herättämään lyriikoiden kertojat henkiin. 

Joka tapauksessa Nothing Else to Say huikaisevine viuluineen on täydellinen päätös levylle, joka vie On Top of the Worldin lyriikoita mukaillakseni ”from the highest mountains to the deepest rivers”. Imagine Dragons toimii varmasti livenä aivan yhtä mahtavasti kuin levylläkin, ja jos mahdollisuus tarjoutuu, minä olen ensimmäisenä lippujonossa. Night Visions on tulevaisuudessa  myös varma lisäys levyhyllyyni, joten hyvä, Utahin pojat, teillä on uusi fani! 

Kiittäen ja kuitaten pitkästä aikaa,
foxi

torstai 8. maaliskuuta 2012

KONY 2012 – Sydämetöntä julmuutta vastaan / KONY 2012 – Against Heartless Cruelty


Tällä viikolla Facebookini on ollut täynnä asiaa jostakin, joka kulkee otsikolla KONY 2012. Aluksi luulin sen olevan joku musiikkimaailman ilmiö, mutta sitten huomasin sen liittyvän johonkin aivan muuhun. Jätin linkit aluksi huomioimatta, Facebookissa pyörii aina jokin turhanpäiväinen villitys, joka ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Lopulta minun oli pakko selvittää, mistä oli kyse, sillä ilmiö oli selkeästi maailmanlaajuinen. Kaikkein vähiten asiaa jakoivat juuri suomalaiset – olemmehan aina viimeisinä tietoisia kaikesta, mikä muuta maailmaa puhuttaa.

Sain selville, että KONY 2012 on Invisible Children -nimisen järjestön projekti, jonka päämäärä on tehdä Joseph Kony -nimisestä ugandalaisesta sotarikollisesta kuuluisa, jotta hänet saataisiin kiinni. Okei, maailmanpelastajia, ajattelin. Hyvä, että joku jaksaa. Minulla on omia ongelmia, minun virtani ei juuri tänään riitä tähän.

Tänään menin Youtubeen ja näin, että Ryan Higa oli postannut videon aiheesta. Koska katson ylipäätäänkin jokaisen videon, jonka tuo hieno nuori mies tekee, katsoin myös tämän. Higa kertoi reagoineensa KONY 2012 -projektiin aluksi jokseenkin samoin kuin minä, mutta patistanut itsensä lopulta katsomaan puolen tunnin mittaisen KONY 2012 -dokumentin ja sanoi, että oli todella tyytyväinen, että katsoi sen. Koska Ryan oli niin vaikuttunut, päätin, että on minullakin uhrattavissa puoli tuntia sille, mikä maailmaa tänään puhuttaa.

Tunnustan, että olen herkkä ja liikutun helposti kärsivistä ihmisistä, suutun helposti pahuudesta, jota tapahtuu ympäri maailman jatkuvasti. En yleensä katsele kuvia nälkää näkevistä Afrikan lapsista, sillä saan niistä vain huonon omatunnon ja särkyneen sydämen. Jos olisin rikas, en muuta tekisikään kuin jakelisin rahaa Afrikkaan, mutta kun en ole, en näe keinoa, jolla voisin tässä elämäntilanteessa jotakin tehdä, joten pitäydyn mukana henkisellä tasolla, mutta yritän samalla olla järkyttämättä itseäni. Menetän aivan liian helposti yöuneni näiden asioiden takia. Voin kertoa, että KONY 2012 -videon jälkeen en nuku kuukauteen.

Olen nähnyt monta pätkää ja dokumenttia, joissa kerrotaan, millaisessa kurjuudessa osa maailman ihmisistä elää. En kuitenkaan muista yhtään tarinaa, joka olisi järkyttänyt minua yhtä pahasti kuin Joseph Konyn teot – jos ei lasketa natseja ja Hitleriä, mutta ero on siinä, että Konyn hirmuvalta tuhoaa tuhansien ihmisien elämän tälläkin hetkellä, eivätkä länsimaat ole liittoutumassa hänet pysäyttääkseen.

Joseph Kony johtaa Lord’s Resistance Army (LRA) -nimistä armeijaa, joka sieppaa lapsia kodeistaan ja tekee tytöistä seksiorjia ja pojista lapsisotilaita. He ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siepanneet yli 30 000 (kuusi kertaa kotikuntani asukasluku) lasta ja pakottaneet heidät tappamaan omat vanhempansa ja menettämään lapsuutensa sille, että Kony pysyy vallassa. Aivan, Konylla ei ole mitään ideologiaa, jonka puolesta hän taistelisi (ei sillä, että mikään ideologia oikeuttaisi hänen tekonsa), hän vain haluaa pysyä vallan kahvassa kiinni.

Jason Russell, KONY 2012 -videon tekijä, lupasi ugandalaisille Jacob-pojalle, että hän pysäyttäisi Konyn hinnalla millä hyvänsä kuultuaan, että Konyn sieppaamat lapset haluaisivat kuolla päästääkseen tämän hirmuvallan kynsistä. Hän perusti Invisible Children -järjestön, joka vuosien varrella on kerännyt taustalleen niin valtavan tukijajoukon, että vuonna 2011 USA:n hallitus viimein avasi silmänsä asialle ja lähetti Ugandaan joukon sotilaita pysäyttämään Konyn. Valitettavasti Kony sai tietää, että USA on hänen jäljillään, joten hän pysyttelee piilossa.

Kony on kansainvälisen rikostuomioistuimen listalla maailman pahin sotarikollinen. Hän on vienyt kymmeniltä tuhansilta lapsilta elämän, kodin, perheen ja halun elää jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Silti minä ja miljoonat muut olemme saaneet vasta tänä vuonna tietää, kuka hän on ja mitä hän on tehnyt. Russell ja Invisible Children pelkäävät, että jos Konyn nimeä ei saada koko maailman huulille, hän unohtuu ja USA vetää tukensa hänen nappaamisekseen. Siksi heidän ykköstavoitteensa on tehdä Konysta kuuluisa. Tämän he toivovat johtavan heidän lopulliseen päämääräänsä: Konyn kiinniottoon ja teoistaan rankaisemiseen – jos mikään rangaistus nyt edes kattaa hänen julmuuksiaan...

Minulla on Facebookissa 350 kaveria, joiden toivon lukevan tämän, katsovan KONY 2012 -videon tai ainakin jakavan sen eteenpäin, jos ette sitä vielä ole tehneet. Jokaisen ihmisen, joka välittää vähääkään muista kuin itsestään, tulisi katsoa tämä video. Vaikka ei edes aikoisi tehdä asialle mitään, jo se auttaa, että tietää asiasta ja jos joku tulee kysymään, mistä on kyse, osaa vastata.

Minä vastustan lapsien orjuuttamista ja Konyn hirmuvaltaa. Vastustatko sinä?


 
In English

This week, my Facebook has been full of something that goes by the name KONY 2012. At first, I thought it was some musical phenomenon but then I noticed it has to do with something very else. I ignored the links. In Facebook, there’s always some pointless craze going on that I couldn’t care less of. Finally I had to find out what was it about, for the phenomenon was obviously global. Finns were the ones who shared the links the least – we, of course, are always the last to know about everything the rest of the world is talking about.

I found out that KONY 2012 is a project of an organization called Invisible Children, and its goal is to make a Ugandan war criminal called Joseph Kony famous so that he can be captured. Okay, saviors of the world, I thought. Good that someone has the energy. I have my own problems, I don’t have the energy for this today.

Today I went to Youtube and saw that Ryan Higa had posted a video about the subject. Because I always watch every video this great young man makes, I also checked this one out. Higa told that at first, he had reacted the KONY 2012 project pretty much the same way I did but then had made himself watch the 30-minute-long KONY 2012 documentary and said that he was really happy he did. Because Ryan was so impressed, I decided that I, too, have a half an hour to give for the subject the world fuzzes about.

I confess that I am sensitive and easily moved to tears when I see suffering people. I get easily mad when I see the evil that happens all around the world every day. I usually don’t watch pictures of starving children in Africa because I just get guilty conscience and a broken heart afterwards. If I was rich, all I’d do was give out money to Africa but since I’m not, I can’t see a way to do anything about it, so I’m just in on a mental level but at the same time I try not to shock myself. I lose my sleep way too easily over these things. I can tell that after watching the KONY 2012 video I won’t be sleeping for a month.

I’ve seen many clips and documentaries where they tell about the misery that part of the people in this world are living in. Still, I can’t remember a single story that shocked me as much as Joseph Kony’s actions – if the Nazis and Hitler doesn’t count, but there is a difference: Kony’s terrorism destroys lives of thousands of people as we speak, and the Western countries are not about to ally to stop him.

Joseph Kony leads an army called Lord’s Resistance Army (LRA) that abducts children from their homes and makes the girls sex slaves and the boys child soldiers. During the past twenty years, they have kidnapped over 30 000 (six times the population of my home town) children and made them kill their own parents and lose their childhood for Kony to stay in charge. That’s right, Kony has no ideology to fight for (not that any ideology would make his actions right), he just wants to be in control.

JasonRussell, the maker of the video KONY 2012, promised an Ugandan boy called Jacob that he would stop Kony no matter what after hearing that the children abducted by Kony would like to die to get away from him. He started the Invisible Children organization that, along the years, has gotten support group so big that in 2011, the US government finally opened its eyes to the matter and sent a group of soldiers to Uganda to stop Kony. Unfortunately Kony found out that USA is onto him so he’s now hiding.

On the list of International Criminal Court, Kony is the worst war criminal in the world. He had taken life, home, family, and will to live from tens of thousands of kids for twenty years already. Still I and millions of others haven’t gotten to know who he is and what he’s done until this year. Russell and Invisible Children fear that if Kony’s name won’t be on the lips of all the world, he will be forgotten and USA will pull away its support to capture him. That’s why their number one goal is to make Kony famous. They hope that this will lead to their final aim: capturing Kony and making him pay for what he’s done – that is if any punishment is bad enough compared to his cruelties...

I have 350 friends on Facebook that I hope will read this, watch the KONY 2012 video or at least share it if you already haven’t. Every person who cares about others than themselves at least a bit should watch this video. Even if you don’t plan to do anything about it, it just helps that you know about Kony, and if someone comes asking what is this about, you know the answer.

I am against enslaving children and Kony’s terrorism. Are you?

For world peace and better future,
foxi