Pandat eivät pelastu, vaikka kääpiö kärsii, mutta ketä kiinnostaa?

Normaaleista blogiteksteistäni poiketen kerron teille tänään tarinan pienen ihmisen elämästä. Tarina ei ole koskettava. Joidenkin mielestä se saattaa olla hauska. Minun mielestäni se ei ole kovin hauska, sillä se sisältää paljon tuskaa, turhautumista ja epävarmuutta omista valinnoista. Se on pala tavallisen ihmisen arkea – ihmisen, jonka arki sisältää toinen toistaan kummallisempia sattumuksia, jotka herättävät ajatuksia tässä yksilössä.Toisaalta tarinalla on palkitseva loppu, ja uskon, että moni voi samaistua tähän tarinaan.

Tarina kertoo siitä, kuinka minä kävin kaupassa.

Olen nukkunut koko tämän viikon todella huonosti, joten viime yönä päätin lopultakin antaa olla ja valvoa läpi yön. Järkeilin, että syy siihen oli unirytmin korjaaminen, mutta oikeasti olen vain kyllästynyt pyöriskelemään tyynykasassani tuntikausia ja uskottelemaan itselleni, että jaksan nousta heti kellon soidessa lukemaan pääsykokeisiin. Yöllä oli hauskaa, käytinhän sen todella mielekkäästi tärkeiden sosiaalisten suhteideni ylläpitämiseen niinkin modernissa ja muodikkaassa verkkopalvelussa kuin MSN Messengerissä (levätköön se rauhassa, kun kapitalismi jyllää ja Skype ottaa vallan). Päätin suosiolla myös pitää vapaapäivän pääsykokeisiin lukemisesta ja tehdä sen sijaan kaikkea muuta yleishyödyllistä tänään, kuten käydä kaupassa. Lähikauppani on melko kallis verrattuna keskustan Lidliin, joten uskaltauduin ihan sivistyksen ytimeen saakka ostamaan elintarvikkeitani.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nähnyt oikeita, eläviä ihmisolentoja viimeksi sunnuntaina lyhyitä ja kiusallisia pihakohtaamisia, yhtä alle puolen minuutin käytäväkeskustelua naapurini kanssa ja hyvin huonosti sujunutta, pikaista kauppareissua lukuun ottamatta. Muuten se ei haittaa, mutta kun vietän tarpeeksi kauan aikaa yksin, alan vaistomaisesti karttaa sosiaalisia tilanteita, ja jo kaupassa käyminen tällaisina aikoina on minulle saavutus. 

Kun astuin ovesta ulos valmiiksi käännetty sätkä suussani, näin bussin seisahtuvan pysäkille, ja siitä tiesin, että matkasta tulisi katastrofi. Koska olin kuitenkin jo tehnyt päätöksen hoitaa tämä välttämättömyys, en perääntynyt, vaan talsin liukasta, märkää tietä noin parinkymmenen metrin matkan pysäkille. Se oli veden vallassa. Normaaleilla kengillä penkille ei olisi päässyt mitenkään istumaan, mutta koska minulla sattuu olemaan kaiken kestävät maiharit, olin hetken aikaa Jeesus. 

Katastrofin ainekset olivat todellakin ilmassa. Otin bussikortin laukusta taskuuni, minkä jälkeen vietin viisi minuuttia kaivellen laukkuani bussikorttiani etsien. Tiesin, että minun tuurillani tiputtaisin kuitenkin jotakin  ainakin kolme senttiä syvään minivaltamereen, ellen olisi todella tarkkana. Tämän varsin pätevästi käytetyn ajan jälkeen tajusin, että tosiaan, olinhan juuri laittanut sen hemmetin kortin taskuuni. Omaa tyhmyyttäni manatessani onnistuin sitten tiputtamaan tupakkani siihen kirottuun lammikkoon. Olin polttanut siitä ehkä kolmanneksen, ja siinä oli viimeinen filtterini. Seuraavat vajaat kymmenen minuuttia pohdin vakaasti, haluanko todella oikeaa ruokaa syötyäni melkein kaksi viikkoa makaronia muodossa jos toisessa. Onneksi bussi saapui, ennen kuin ehdin muuttaa mieleni. ”Onneksi” tässä tilanteessa on kyllä aika suhteellinen käsite...

Toinen oleellinen taustatieto on se, että näytän yön valvottuani ja itseeni juuri panostamattana suoraan sanottuna kauhealta. Mummojen arvaukset bussissa vaihtelivat ilmeiden perusteella narkkarista mielisairaalakarkulaiseen, mutta en jaksanut välittää – istuin vain kiltisti hiljaa huppu päässäni ja sekainen, sähköinen tukka puoliksi silmillä tuijotellen ikkunasta ulos.

Kaupunkiin päästyäni marssin lähes päättäväisin elkein Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan lisää vihkoja luku-urakkaani varten. ”Lähes päättäväisin elkein” on suuri valhe. Vilkuilin ympärilleni kuin pieksetty koira ja olin varma, että jokainen vastaantulija yritti tahallaan kävellä minua päin. Kirjakaupassa harhailin ympäriinsä kuin vanhemmistaan eksynyt kakara, nielin lopulta ahdistukseni ja kysäisin reippaasti, missäpäin liiketilaa vihkohylly mahtaa sijaita. Loppuasiointi meni melkein hienosti, ja oloni kohentui hieman. Kyllä minä ruokakaupastakin selviäisin! 

Parin epäoleellisen pysähdyksen jälkeen olin viimeinkin Lidlissä ylipitkän ostoslistan kanssa. Oikeasti vain järjestelmällisiä aikuisia leikkivät kirjoittavat ostoslistoja, mutta minun muistillani toisin kotiin hädin tuskin itseni, joten leikin suosiolla järjestelmällistä aikuista. Tavaroiden kerääminen ja kassalla asiointikin menivät kommelluksitta. Katselin nyrpeästi edelläni olevaa nuortamiestä, joka oli pakannut jokaisen vihanneksensa erilliseen muovipussiin, mutta koska en ole saarnaava ituhippi, en sanonut mitään. Sitä paitsi hänellä oli kangaskassi mukanaan – luultavasti siksi, että hän säästäisi muovipussin hinnan, mutta pandat kiittävät ja kumartavat silti. Takanani oleva raavas, rehti, suomalainen mies sen sijaan katseli minua nyrpeästi, kun ladoin lihattomat ituhippiostokseni hihnalle – yksikään vihannes ei ollut muovipussissa, ja kaiken lisäksi kaivoin käsilaukustani WWF:n kangaskassini kaveriksi rakasta, entistä työharjoittelupaikkaani, levykauppa Äxää, mainostavan räikeänkeltaisen pussukan. 

Katastrofipilvet kerääntyivät urotekoni ylle jälleen, kun aloin pakata ostoksiani kasseihin. Tilanhahmottamiskykyni ei ollut riittänyt, ja huomasin suureksi riemukseni, etteivät kaikki ostokseni millään mahtuneet kasseihini. Mietin jo muovipussin ottamista, mutta sitten päätin, että perkele, kyllähän minä nämä saan kuljetettua näinkin. Niinpä otin aivan liian täyteen ahdetun maailmanpelastuslaukun kumpaankin käteen, toiseen vielä käsilaukun ja muropaketin ja toiseen omena- ja mandariinipussit (ne olivat valmiiissa pakkauksissa). Ne painoivat kuin synti, mutta minulla ei ole aikomustakaan poistua ensi viikolla minnekään ruokakauppaan, joten otin kerralla kaiken, minkä tarvitsen. 

Kaiken lisäksi pakkasukolla oli krapulapäivä, joten hän purki tuskansa heittelemällä taivaalta jotakin rännän, lumen ja rakeiden sekoitusta muistuttavaa sontaa vaakasuorassa kasvojani kohti. Kohtaus oli kuin siperialaisesta draamasta, jonka juoni koostuu lähinnä haastavien sääolosuhteiden keskellä vaeltamisesta. Kun kävelin huonosti pakattujen ostosteni kanssa loskaista, likaista Hämeenkatua kohti Koskikeskuksen bussipysäkkiä ja käteni olivat tulessa, kuntoni loppumassa ja ahdistus antamassa tilaa puhtaankauniille vitutukselle, aloin miettiä, että minkä helvetin takia minä tätä oikein teen. Normaali ihminen olisi ilman minkäänlaisia tunnontuskia rohmunnut kolme muovipussia ja säästänyt itsensä turhalta vaivalta ja kipeiltä, kuumottavilta käsiltä. Minun kuitenkin oli pakko saada raahata ruokani ympäristöystävällisesti ja mahdollisimman epämukavasti. Miksi? 

En odota, että jonakin aamuna herään Jehovan todistajien sijaan isopandan ovikellon soittoon, kun se on tullut hellyttävällä elekielellään kiittämään minua siitä, että ajattelen senkin tulevaisuutta käydessäni Lidlissä hakemassa itselleni ruokaa, joka ei sisällä lihaa – ei tosin varsinaisesti ekologisista tai eettisistä syistä, mutta ei kuitenkaan sisällä. En odota, että saan muutaman vuoden kuluttuan Green Peacen kunniamitalin pyyteettömästä itseni kiduttamisesta tai henkilökohtaisen kunniamaininnan Suomen muovikassien vastustajat ry:ltä. En odota edes, että joku arvostaisi tekojani, tai mikä utopistisinta, ottaisi niistä mallia ja alkaisi toimia samoin. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs olento, jonka ”pyyteettömätkin” teot kumpuavat ainakin osittain halusta suoda itselleen mielenrauhaa ja tunne siitä, että on tehnyt jotakin hyvää ja oikein. 

Ja miksi se ei riittäisi? Olen juuri palannut elämäni kolmeen kamalimpaan kuuluvalta kauppareissulta (kaksi muuta sijoittuivat joulunalusaikaan; älä KOSKAAN mene Stockan Deliin pahimman jouluhössötyksen vallatessa juhlahullun kansan). Käteni tärisevät niin, että sain hädin tuskin sätkän käärittyä. Kämmeneni ovat punaiset ja arat ja hartioitani särkee. Minua ei kuitenkaan edes vituta. Tekisin saman uudestaan vaikka heti – jos siis fyysisesti pystyisin. Minulle saa nauraa ja pyöritellä silmiään, mutta aion jatkossakin raahata ylipainavat ruokaostokseni liian pienissä kangaskasseissa turhien muovipussien sijaan, vaikka se sitten hetkellisesti turhauttaisikin. Minulta on monesti kysytty, mitä luulen saavuttavani hippeilylläni ja ympäristöystävällisillä valinnoillani. ”Luuletko, että yhden ihmisen jätteiden lajittelu todella voi pelastaa maailman?” En luule. En ole idiootti. Yleinen vastaukseni on se, että kun maailmanloppu tulee ja ihmiset hukkuvat paskaan, minun viimeiset sanani saavat oikeutetusti olla: ”Mitäs minä sanoin.” 

Ekolempeilyn ohessa tämä kauppamatka sai minut ajattelemaan toistakin asiaa: ritarit ovat kuolleet sukupuuttoon. Pidän Tamperetta edelleen ylipäänsä mukavien ihmisten kaupunkina, mutta vielä muutama vuosikymmen sitten seuraavaa skenaariota tuskin olisi sen kaduilla nähty. 

Kannoin ostoksiani hampaita kiristellen, ähisten ja puhisten, kun jokin meni vikaan ja omenapussini lipesi otteestani. Seisoin keskellä Tampereen pääkatua. Yksin liikkeellä oleva, pienikokoinen naisihminen selkeästi raskaiden kantamusten kanssa yritti turhaan taipua sellaiseen kulmaan, että yltäisi noukkimaan tiputtamansa tavaran, ennen kuin joku talsii sen yli. Kulman takaa tuleva vanhempi mies hädin tuskin vilkaisi kohtausta. Minut ohittava vanha nainen astui tylysti omenieni ylitse – tallaamatta niitä kuitenkaan – ja moni muukin vain sivuutti ahdinkoni edes olkiaan kohauttamatta. 

Olen itsenäinen ihminen ja pärjään ilman foliopipoon sonnustauneita miehiä, jotka rientävät eukonkantamaan minut tien yli innosta kikattaen, mutta jos minä olisin kävellyt samanlaisessa tilanteessa olevan ihmisen kohdalle, mieleeni ei olisi tullutkaan jättää niitä hänen helvetin omeniaan nostamatta takaisin hänen ulottuvilleen. Se olisi keskeyttänyt matkantekoni arviolta kolmeksi sekunniksi, ehkä viideksi, jos hän olisi kiittänyt ja olisin vastannut siihen edes hymyllä. Vaikka nyky-yhteiskunta kuinka juoksisi viisareiden perässä, edes itse Jumalalla (kuka häneen uskoo) ei voi olla niin kiire, ettei olisi merkityksettömän pientä hetkeä hukattavaksi jonkun toisen elämän suuresti helpottamiseksi ja hyvän mielen takaamiseksi loppupäiväksi heille kummallekin. 

Jotta koko tämä teksti ei olisi hirveää saarnaa ja valitusta, voisin päättää tämän kertomalla, että oloni on tällä hetkellä itseni voittanut ja tyytyväinen. Vaikken olisikaan kirjoittanut tätä tekstiä ja kertonut kaikille kahdelle lukijalleni, mitä tein, minulla olisi silti hyvä mieli siitä, että pistin jälleen kerran Kiinan bambumetsissä asuvat nisäkkäät oman pienen perseeni edelle. En ehkä pelasta sillä ketään tai mitään, mutta ainakaan minun ei kiikkustuolissa öljypulassa toisiaan lahtaavia ihmisraunioita katsellessani tarvitse miettiä, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin toisin.

Syytän tekstin mahdollisesti provosoivasta sävystä ja sisällöllisestä hämäryydestä nukkumatonta yötä. Siitä, ketä tai mitä minun pitäisi syyttää siitä, että elämäni on tällaista tai että minä olen tällainen, voidaankin sitten keskustella taas aivan uudella innolla.

Lienen seuraavaksi katsomani Burton-leffani ansainnut,

foxi