sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Musiikki on kuin marsut – ylitä marsulajien rajat rohkeasti!



Musiikin voima piilee siinä, kuinka vahvoja tunteita se herättää. Ne, jotka rakastavat musiikkia samassa mittakaavassa kuin minä – ja tiedän, etten todellakaan ole yksin – voivat ylpeästi myöntää itkeneensä, nauraneensa ja raivonneensa musiikille, sen tekijöille ja kuuntelijoille. Musiikki yhdistää ja antaa voimia. Musiikki saa ihmiset tuntemaan, etteivät he ole yksin vaikeuksiensa kanssa, että joku toinenkin jossain on käynyt samat asiat läpi ja selvinnyt niistä. (Tämä ei tietenkään päde kaikkeen musiikkiin eikä kaikkiin ihmisiin.)

Musiikilla on kuitenkin myös toinen puoli: se erottelee ihmiset helposti ryhmiksi, jotka eivät anna toisilleen edes mahdollisuutta. Siinä, missä se yhdistää samanhenkiset ihmiset parhaimmillaan perheeksi, se myös erottaa ryhmät, joiden musiikkimaku on erilainen, pahimmillaan verivihollisiksi. Ei kai sitä hyvänäkään asiana voi pitää, mutta toisaalta se kuuluu asiaan. Jokainen tarvitsee jotakin, mihin purkaa vihansa, ja musiikki ja jopa toiset musiikinkuuntelijat, jotka tietävät, mistä on kyse, ovat huomattavasti parempia kohteita kuin lähikaupan mummot tai läheiset, jotka ovat syyttömiä purkamista kaipaaviin patoumiin.

Pointtini tänään ei kuitenkaan ole keskustella musiikin luomista rajoista ja ryhmistä, vaan niiden ylittämisestä. Viestini on, että olkaa ennakkoluulottomia musiikin suhteen! Saatatte yllättyä, ja yhtäkkiä ne metalhead-idiootitkin alkavat vaikuttaa astetta järkevämmiltä – tai ainakin astetta vähemmän pimeiltä. (Kaikella kunnioituksella metalheadeja kohtaan. MAIDEN, MAIDEN!)

Olen huomannut tämän omasta elämästäni. Muutama vuosi sitten löysin kirjeen, jonka seitsemäsluokkalainen minä oli kirjoittanut yhdeksäsluokkalaiselle minulle. Paljon noloa tekstiä siinä paperiraasulla oli, mutta yksi pointti kävi harvinaisen selväksi: heavy on parasta ja kaikki muu paskaa. Olin ehkä salakavalin hevari koskaan, sillä päällepäin sitä tuskin huomasi, mutta vakaumuksessani ei ollut kolmetoistavuotiaan foxin mielestä mitään epäilyttävää. Ironista kyllä vuosi siitä eteenpäin hurahdin korealaiseen poppiin ja unohdin koko rockmusiikin vuodeksi.  

Se avasi minulle kokonaan uuden maailman. Saatoin hyvin kuunnella levyllisen balladeja, joiden lyriikat olivat kielellä, josta ymmärsin korkeintaan viisitoista sanaa. Se ei haitannut, minä itkin silti. Vaikka rakastankin hyviä lyriikoita, musiikki voi tehdä vaikutuksen monin muinkin avuin, ja melodialle ja äänenkäytölle kannattaa aina antaa mahdollisuus.

Kun pikkuhiljaa aloin taas rantautua tälle puolelle maapalloa, löysin Kornin, joka on edelleen yksi elämäni musiikillisista rakkauksista. Se heitti minut jälleen uudenlaiseen äänimaailmaan, sillä Kornin soundi ei ole verrattavissa mihinkään. Korn on jaksanut hämmästyttää ja yllättää vuosia, enkä usko pettyväni heihin tulevaisuudessakaan. Palaamme Jonathan Davisin aivotuksiin vielä myöhemmin.

Sen jälkeen soittolistalleni tipahteli vähän kaikkea niin Suomesta, Jenkeistä kuin Aasiastakin, mutta pop-rock-osasto oli hyvin hallitsevassa asemassa. En pitänyt elektronisesta musiikista, koska ”se kaikki kuulostaa samalta”, enkä rapista – etenkään suomalaisesta – ”koska se on tylsänkuuloista ja rappia kuuntelevat vain idiootit”. Pieni minä, saanko nauraa sinun kapeakatseiselle kaikkitietävyydellesi?

Moni varmaan tietää sen tunteen, kun kaverit kuuntelevat jotain, mitä aluksi inhoaa, mutta mistä on jonkin ajan kuluttua pakko myöntää pitävänsä, ja ennen kuin huomaakaan, fanittaa heidän kanssaan entistä inhokkiaan kuin kiimainen keväthamsteri. Niin minulle kävi suomirapin kanssa – tosin en ehkä luokittelisi itseäni keväthamsteriksi. Räppäreistä voin sanoa edes jotenkuten fanittavani Junoa, koska sille minä ensimmäisenä lämpesin, ja se on edelleen lähinnä sydäntä.

Oli kesä 2011, ja minulla oli järjetön metallimania menossa. Kaverit soittivat aina suomirapia, jota minä haukuin minkä ehdin, vaikka pari biisiä kuulostikin ihan hyvältä. Seuraavana keväänä, talven ajatukselle lämmettyäni, päätin sitten antaa Junolle mahdollisuuden – varmaan koska se näytti kivalta JVG:n Häissä-musiikkivideolla – ja jokin sen äänessä ja lyriikoissa vain kolahti sen verran, että osasin pikkuhiljaa availla silmiäni muillekin suomirap-taiteilijoille. Rapista kai joko tykkää tai ei, mutta jos Suomen riimimiehille haluaa antaa mahdollisuuden, rock-populan kannattaa varmaan kuunnella Steen1:n Ihan pari minsaa. Se on aika mielenkiintoinen tekele, mutta siinä on punk-meiningit sen verran kohdillaan räppien välillä, että tukka heiluu niin hevarilla kuin lökäpöksylläkin. (Edelleen:  ei mitään henkilökohtaista roikkuvien housujen käyttämiseen mieltynyttä kansanosaa kohtaan.)

Uusin aluevaltaukseni on ehdottomasti elektroninen musiikki – tai en kyllä aluevaltauksesta vielä puhuisi, koska olen vasta varovasti varpaanpäitäni kastanut hämmentävien biittien sekavaan maailmaan. Se, että elektroninen nykyään uppoaa, on monen tekijän summa. Ensinnäkin tulivat Aasian ihmeet, jotka muovasivat aivoni hyväksymään tanssittavan musiikin. Aasian pop-scenessä yhdistellään oikeastaan kaikkea, minkä voi musiikiksi laskea, joten elektronisempi soundikaan ei ole sieltä jäänyt korviin matelematta.

Joulukuussa 2011 tuli Kornin kymmenes studioalbumi, The Path of Totality. Jos joku on onnistunut välttymään Narcissistic Cannibalilta, niin tiedoksi hänelle, elämän kaltoin kohtelemalle olentorukalle, että tuo levy sattuu olemaan nerokkain kahden ennen jokseenkin eri maailmoissa seikkailleen musiikkityylin yhteentörmäys, mikä on sukupuolineutraaliin muistiin kuultu. Aloin kuunnella Skrillexiä mielenkiinnolla vain Kornin takia. Lämpesin dubstepille vain Kornin takia. Sitten vähän viilenin dubstepille kaiken muun takia, koska joo, onhan siinä siisti soundi, mutta jokainen kirkkokuoro ei vain voi iskeä dubstep-väliosaa kappaleeseen ja olettaa, että se kuulostaa hyvältä.  

No, Korn oli ihan hyvä dubstep-kaste, koska jos sattuu tuntemaan naapurini, dubstepista on tykättävä tai sitä on itkettävä ja kuunneltava. (Terveisiä.) Sen jälkeen oli hyvä astua pimeälle puolelle: huonompi puoliskoni sai minut kuuntelemaan Infected Mushroomia, ja älkää helvetissä kysykö mikä, mutta jokin niiden pimeässä, aikaa vievässä, sieniltä kuulostavassa soundissa on hyvin inspiroivaa, mielikuvia herättävää ja elävöittävää. Nyt olen yrittänyt kuunnella Deadmau5:ea, mutta ainakaan uusi albumi ei juurikaan potkinut.

Elektroniseen musiikkiin tutustumisella on ollu omituisia sivuvaikutuksia, kuten se, että klubeilla aivan erilainen musiikki kuulostaa nykyään hyvältä. Jos ennen luotti tuttuun ja turvalliseen Pitbulliin, nykyään herää eloon Swedish House Mafian tai vieraan- mutta kiinnostavankuuloisen dance-kappaleen ensitahdeilla. Samoin remix-versiot esimerkiksi ayumi hamasakin tai Lady Gagan kappaleista ovat aivan eri tavalla kiinnostavia kuin ennen. Ei huolta, mikään ei edelleenkään voita aitoa ja alkuperäistä Bad Romancea (tai Goat Romancea, jos on vuohipoikia), mutta esimerkiksi Telephonen Alphabeat remix on huomattavasti parempi kuin alkuperäinen kappale, josta en koskaan ole edes pitänyt.

Elektronisen musiikin saralla pääsee kyllä kroolaamaan hyvinkin pimeisiin vesiin, jos vain haluaa. Erittäin hyvä esimerkki on vahinkolöytöni YouTuben syövereistä, japanilainen ”dark wave -duo" Aural Vampire. Se on kuin yhdistäisi korkeaäänisen ayumi hamasakin Infected Mushroomiin ja laittaisi manageriksi yhden Dimmu Borgirin jätkistä. No okei, ei nyt ehkä ihan, mutta on se kyllä omituisinta settiä, mikä minun korviini on hetkeen kantautunut. (Omituinen ei kata Suomen tämän vuoden virallista kotikisabiisiä, koska se ei ole musiikillisesti luokiteltavissa. Häpeä, Aku Hirviniemi, sinä mindfuckin ruumiillistuma.) Jos kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa Economical Animal Superstar -niminen oodi. Kaksikon parhaimmistoa, ja antaa aika hyvän kuvan molempien julkaistujen albumin tyylisuunnasta.

Palatakseni alussa mainitsemiini musiikin luomiin ryhmittymiin: ”ennakkoluulot” on keskeinen käsite niiden välillä. En tiedä muista, mutta omalla kohdallani ainakin fanikunta vaikuttaa paljon siihen, mitä ajattelen itse artistista, koska tältähän he ihanteensa ottavat, joten jos suurin osa tapaamistani artistin X:n faneista on idiootteja tai täysiä kusipäitä, karsastan myös tuota artistia. Joskus tämä stereotypia pitää paikkaansa, useimmiten luultavasti ei.

Nyt olen oppinut pääsemään siitä yli, ja siitä hyvänä esimerkkinä on metalcoren suurlähettiläät Bring Me the Horizon, jonka uusimman levyn kuuntelin yleisestä musiikillisesta mielenkiinnosta ja äkillisen mielihalun johdosta, ja voin melkeinpä sanoa pitäneeni siitä – ainakin yksittäisinä kappaleina. Bring Me ei myöskään ole kovin vahvoilla kirjoissani siksi, että olen sattunut seuraamaan heidän keikkaansa sivusta, enkä pitänyt siitä mistään aspektista. Lisäksi minulla on heidän keulakoristeestaan varsin epäedustava kuva.
Joskus musiikillisia rajoituksia vain tulee, eikä välttämättä itsekään osaa kertoa, miksi. Niiden yli pääsee kuuntelemalla. Niin minulle kävi Hollywood Undeadin kanssa. En edes tiedä, miksen aiemmin pitänyt heistä, koska tyylillisesti he uppoavat moneenkin arvostamaani kategoriaan.

Tämän valtaisan ja hieman rönsyilevän monologin viestin oli kuitenkin tarkoitus olla, että antakaa kaikenlaiselle musiikille mahdollisuus. Menkää Spotifyihin ja kerätkää soittolista, jolla on yksi kappale per artisti. Kerätkää sinne bändejä ja artisteja, joista ette koskaan ole kuulleetkaan, joita uskotte inhoavanne, joita teille on suositeltu mutta joita ette ole ehtineet tai jaksaneet kuunnella, artisteja, joiden luvataan muistuttavan musiikkia, josta jo pidätte ja artisteja, joista ette ikimaailmassa usko pitävänne.

Musiikki on liian kaunis ja jännittävä asia, jotta genrerajat ja ennakkoluulot saisivat estää sen leviämisen ja monipuolistumisen. Mistään ei ole pakko tykätä, ja eriävät mielipiteet aiheuttavat mehukkaita keskusteluja, mutta muusikot ovat kuin pieniä, söpöjä marsuja, joilla on myrkylliset torahampaat ja joita kaikki pelkäävät niiden vuoksi, vaikka oikeasti ne haluavat vain rakkautta.

Minulla ei ole mitään tietoa, miten myrkylliset marsut liittyvät musiikillisten ennakkoluulojen ylittämiseen, mutta kuunnelkaa sitä papua-uusiguinealaista kurkkulaulua. Niin minäkin aion,

foxi

2 kommenttia:

  1. Oletpas höpsö pieni kiimainen keväthamsteri :D asiallista pohdintaa, mutta en mä silti tuu antaa koskaan bieberille mahdollisuutta :ccc enkä kyllä one directionillekaan. Kettu perkele. Ps rakas kääpiö, poista tuo vitun kirjainvahvistus, ihan ku ei ois haastavaa jo muutenki :DD

    VastaaPoista
  2. Hahah, joo vois muokkaa tota.

    No, Bieberin musiikki on kehittyny siihen malliin, että One Direction on jo pahempi ku se :"D Mutta ei tää sitä koskekaan, koska oonhan mäkin kuullu jo varmaan 10 biisiä Bieberiltä, enkä edelleenkään pidä siitä. Pointtina oli artistit, joilta on kuullu vaikka yhden biisin ja sen perusteella inhoaa niitä, tai ei ole kuullut yhtään ja maineen perusteella sanoo, ettei pidä. Mäkin esim. inhosin Adamia jostain syystä, ennen ku kuulin sen musiikkia. :D

    VastaaPoista