Tiesitkö, että... ULKONA SATAA VETTÄ?

Lapset, yksisarviset ja nihilistit, katsokaa ulos ikkunoistanne ja riemuitkaa. Ulkona sataa! Tällaisissa päivissä yhdistyy muutama kesän hienoimmista puolista, mutta tällöin ei kannata mennä Facebookiin. Auringonpalvojat istuvat mököpuussa, kun taas itseni kaltaiset sadesadistit (ehkäpä sadeistit?), jotka näkevät kauneutta harmaudessa ja elävät symbioosissa ankeuden kanssa, nauttivat ”huonosta” säästä huomattavasti enemmän kuin tukalista heräsinkö Saharan aavikolta -helteistä.

Minun piti käydä tänään Hatanpäällä (matkaa parisen kilometriä), ja kapinoivasta polvestani huolimatta päätin kävellä takaisin kotiin. Se kannatti. Sain jälleen muistutuksen siitä, kuinka paljon sadesäätä rakastankaan. Mikään ei herätä minua eloon niin kuin sadepisaroiden tiputus vesilammikoissa, viemäriin valuvan veden lorina ja ohiajavien autojen aiheuttama, lähes korvia huumaava kohina märällä ajotiellä. Kesän huippuhetkiä ovat kiireettömät kävelyt kiiltävillä kaduilla harmaudesta nauttien.

Käytin sanaa sadisti, koska yksi sateisina päivinä kaupungilla liikkumisen hauskimmista puolista on katsella ohikulkevien ihmisten nyreitä ilmeitä. He piilottelevat sateenvarjojensa alla – nekin piristävät sadepäiviä, ne ovat hauskannäköisiä ja -värisiä – hyppäävät sivuun jokaisen pienen lammikon tai vesiroiskeen kohdalla ja suojelevat hiuksiaan ja silmälasejaan, kuin sadevesi voisi syövyttää niihin pysyvät jäljet. Minä en tunne tuollaista turhautumista, vaan astelen takki auki ja huppu alhaalla ja annan sateen kastella kaiken, minkä se tahtoo kastella.

Äänien lisäksi sateessa ihanaa on tuoksu. Ei pölyä, ei pakokaasua, vaan raikasta, virkistävää kostean ruohon ja lehtien hajua, jota voisi imppailla loputtomiin. Kesän tuoksu on parhaimmillaan aivan loppukeväästä ja alkukesästä myöhään illalla, mutta sadepäivät tulevat ehdottomina kakkosina.

Kiireettömänä takaisin kävellessäni ehdin kiinnittää huomiota moninaisiin yksityiskohtiin kastellussa maisemassa ja miettiä monenmoista. Pelkkä pisaroiden tummentamien pintojen keskellä kuivana säilynyt tiiliseinä innoitti minut ajattelemaan tätä aihetta laajemminkin. Se on oikeastaan pääsyy sille, miksi sade on minun elementtini: se innoittaa. Päivästä puuttuu vain kunnon ukkosmyräkkä, mutta koska niitäkin on jo tänä kesänä pari näkynyt, pelkkä tasainen tihkusade kelpaa hyvin.

Loppumatkasta, kun kuljin kotini lähellä sijaitsevan puiston ohi ja taistelin mielihalua mennä kierimään märkään ruohoon ja hyppiä jalkakäytävän muutaman sentin syvyisissä lätäköissä vastaan, huomasin, etten ollut matkan puolivälin jälkeen edes huomannut polveni kipua, jonka takia valitsin aamulla bussin kävelemisen sijaan. En väitä, että Jeesus olisi kussut niskaani parantavaa nestettä, mutta tässä autuuden tilassa ajatus tuntuu kieroutuneella tavalla hulvattomalta.

Auringonpalvojat, kiivetkää alas mököpuusta kuin esi-isänne konsanaan ja nähkää, että Suomen kesässä on muutakin mukavaa kuin luulen olevani Afrikka -mode. Olkaa onnellisia, että vereni intiaaniperimäpitoisuus on valitettavan pieni. Muuten tanssisin sadetanssia niin, että J-Lo maksaisi minulle siitä, että lopettaisin, etten veisi hänen vaatimatonta elantoaan.

Umbala-chagachaga,

foxi

Lyhyt oodi aamuille

Aamut ovat aliarvostettuja. Olen aina ajatellut, etten ole aamuihminen, mutta oikeissa olosuhteissa se on paras vuorokaudenaika. 

Lauantaiaamu, ja lähes koko kaupunki nukkuu. Ilma on kuulas ja raikas, mutta ilman takkia ei enää tule kylmä. Ruoho on vihreämpää kuin koskaan, ja nouseva aurinko osuu kasteeseen pistäen sen kimaltelemaan. Kaikki on niin kaunista, että heikottaa.

Kun kadut ovat tyhjiä ja tien yllä leijailee usvaa, saa rauhassa keskittyä ajatuksiinsa ja ympäristöönsä. Tälle päivälle en keksisi parempaa aloitusta kuin kesäinen Tampere lauantaiaamuna ennen seitsemää, uudet rullaluistimet ja nouseva aurinko.

Talvella aamut ovat erilaisia, mutta silti hurmaavia: on pimeää ja jäätävän kylmää ja liikkeellä on vielä vähemmän ihmisiä, mutta siinä se viehätys onkin. Hengitys huuruaa ja saa seikkailla katulamppujen valossa kenenkään tarkkailematta. Kesäaamuissa on kuitenkin sitä jotain – parasta niissä on kesän tuoksu ilmassa.

Täytyy kyllä myöntää, etten ole sosiaalisimmillani aamuisin. En halua puhua, mutta ajatukset sen sijaan lentävät kyllä, jos niille vain antaa tilaa. Aamu on luovuuden ja aikaansaamisen hetki. Parasta on tosiaan se, että on hereillä yksin.

Unohtakaa lämpimät peittonne, vetäkää verhot sivuun ja nauttikaa. Kesä on täällä, eikä siitä kannata hukata hetkeäkään – etenkään nyt, kun ei vielä ole niin kuuma, että auringosta pystyy nauttimaan kuivumatta kasaan. Tampereen Nekala ei ehkä ole kaunein inspiroitumisympäristö, mutta tällaisina aamuina en vaihtaisi sitä edes Espanjan aurinkorantoihin tai Tokion taukoamattomaan sykkeeseen. 

Terveisiä aamuhuumasta lähettää

foxi

Musiikki on kuin marsut – ylitä marsulajien rajat rohkeasti!

Musiikin voima piilee siinä, kuinka vahvoja tunteita se herättää. Ne, jotka rakastavat musiikkia samassa mittakaavassa kuin minä – ja tiedän, etten todellakaan ole yksin – voivat ylpeästi myöntää itkeneensä, nauraneensa ja raivonneensa musiikille, sen tekijöille ja kuuntelijoille. Musiikki yhdistää ja antaa voimia. Musiikki saa ihmiset tuntemaan, etteivät he ole yksin vaikeuksiensa kanssa, että joku toinenkin jossain on käynyt samat asiat läpi ja selvinnyt niistä. (Tämä ei tietenkään päde kaikkeen musiikkiin eikä kaikkiin ihmisiin.)

Musiikilla on kuitenkin myös toinen puoli: se erottelee ihmiset helposti ryhmiksi, jotka eivät anna toisilleen edes mahdollisuutta. Siinä, missä se yhdistää samanhenkiset ihmiset parhaimmillaan perheeksi, se myös erottaa ryhmät, joiden musiikkimaku on erilainen, pahimmillaan verivihollisiksi. Ei kai sitä hyvänäkään asiana voi pitää, mutta toisaalta se kuuluu asiaan. Jokainen tarvitsee jotakin, mihin purkaa vihansa, ja musiikki ja jopa toiset musiikinkuuntelijat, jotka tietävät, mistä on kyse, ovat huomattavasti parempia kohteita kuin lähikaupan mummot tai läheiset, jotka ovat syyttömiä purkamista kaipaaviin patoumiin.

Pointtini tänään ei kuitenkaan ole keskustella musiikin luomista rajoista ja ryhmistä, vaan niiden ylittämisestä. Viestini on, että olkaa ennakkoluulottomia musiikin suhteen! Saatatte yllättyä, ja yhtäkkiä ne metalhead-idiootitkin alkavat vaikuttaa astetta järkevämmiltä – tai ainakin astetta vähemmän pimeiltä. (Kaikella kunnioituksella metalheadeja kohtaan. MAIDEN, MAIDEN!)

Olen huomannut tämän omasta elämästäni. Muutama vuosi sitten löysin kirjeen, jonka seitsemäsluokkalainen minä oli kirjoittanut yhdeksäsluokkalaiselle minulle. Paljon noloa tekstiä siinä paperiraasulla oli, mutta yksi pointti kävi harvinaisen selväksi: heavy on parasta ja kaikki muu paskaa. Olin ehkä salakavalin hevari koskaan, sillä päällepäin sitä tuskin huomasi, mutta vakaumuksessani ei ollut kolmetoistavuotiaan foxin mielestä mitään epäilyttävää. Ironista kyllä vuosi siitä eteenpäin hurahdin korealaiseen poppiin ja unohdin koko rockmusiikin vuodeksi.  

Se avasi minulle kokonaan uuden maailman. Saatoin hyvin kuunnella levyllisen balladeja, joiden lyriikat olivat kielellä, josta ymmärsin korkeintaan viisitoista sanaa. Se ei haitannut, minä itkin silti. Vaikka rakastankin hyviä lyriikoita, musiikki voi tehdä vaikutuksen monin muinkin avuin, ja melodialle ja äänenkäytölle kannattaa aina antaa mahdollisuus.

Kun pikkuhiljaa aloin taas rantautua tälle puolelle maapalloa, löysin Kornin, joka on edelleen yksi elämäni musiikillisista rakkauksista. Se heitti minut jälleen uudenlaiseen äänimaailmaan, sillä Kornin soundi ei ole verrattavissa mihinkään. Korn on jaksanut hämmästyttää ja yllättää vuosia, enkä usko pettyväni heihin tulevaisuudessakaan. Palaamme Jonathan Davisin aivotuksiin vielä myöhemmin.

Sen jälkeen soittolistalleni tipahteli vähän kaikkea niin Suomesta, Jenkeistä kuin Aasiastakin, mutta pop-rock-osasto oli hyvin hallitsevassa asemassa. En pitänyt elektronisesta musiikista, koska ”se kaikki kuulostaa samalta”, enkä rapista – etenkään suomalaisesta – ”koska se on tylsänkuuloista ja rappia kuuntelevat vain idiootit”. Pieni minä, saanko nauraa sinun kapeakatseiselle kaikkitietävyydellesi?

Moni varmaan tietää sen tunteen, kun kaverit kuuntelevat jotain, mitä aluksi inhoaa, mutta mistä on jonkin ajan kuluttua pakko myöntää pitävänsä, ja ennen kuin huomaakaan, fanittaa heidän kanssaan entistä inhokkiaan kuin kiimainen keväthamsteri. Niin minulle kävi suomirapin kanssa – tosin en ehkä luokittelisi itseäni keväthamsteriksi. Räppäreistä voin sanoa edes jotenkuten fanittavani Junoa, koska sille minä ensimmäisenä lämpesin, ja se on edelleen lähinnä sydäntä.

Oli kesä 2011, ja minulla oli järjetön metallimania menossa. Kaverit soittivat aina suomirapia, jota minä haukuin minkä ehdin, vaikka pari biisiä kuulostikin ihan hyvältä. Seuraavana keväänä, talven ajatukselle lämmettyäni, päätin sitten antaa Junolle mahdollisuuden – varmaan koska se näytti kivalta JVG:n Häissä-musiikkivideolla – ja jokin sen äänessä ja lyriikoissa vain kolahti sen verran, että osasin pikkuhiljaa availla silmiäni muillekin suomirap-taiteilijoille. Rapista kai joko tykkää tai ei, mutta jos Suomen riimimiehille haluaa antaa mahdollisuuden, rock-populan kannattaa varmaan kuunnella Steen1:n Ihan pari minsaa. Se on aika mielenkiintoinen tekele, mutta siinä on punk-meiningit sen verran kohdillaan räppien välillä, että tukka heiluu niin hevarilla kuin lökäpöksylläkin. (Edelleen:  ei mitään henkilökohtaista roikkuvien housujen käyttämiseen mieltynyttä kansanosaa kohtaan.)

Uusin aluevaltaukseni on ehdottomasti elektroninen musiikki – tai en kyllä aluevaltauksesta vielä puhuisi, koska olen vasta varovasti varpaanpäitäni kastanut hämmentävien biittien sekavaan maailmaan. Se, että elektroninen nykyään uppoaa, on monen tekijän summa. Ensinnäkin tulivat Aasian ihmeet, jotka muovasivat aivoni hyväksymään tanssittavan musiikin. Aasian pop-scenessä yhdistellään oikeastaan kaikkea, minkä voi musiikiksi laskea, joten elektronisempi soundikaan ei ole sieltä jäänyt korviin matelematta.

Joulukuussa 2011 tuli Kornin kymmenes studioalbumi, The Path of Totality. Jos joku on onnistunut välttymään Narcissistic Cannibalilta, niin tiedoksi hänelle, elämän kaltoin kohtelemalle olentorukalle, että tuo levy sattuu olemaan nerokkain kahden ennen jokseenkin eri maailmoissa seikkailleen musiikkityylin yhteentörmäys, mikä on sukupuolineutraaliin muistiin kuultu. Aloin kuunnella Skrillexiä mielenkiinnolla vain Kornin takia. Lämpesin dubstepille vain Kornin takia. Sitten vähän viilenin dubstepille kaiken muun takia, koska joo, onhan siinä siisti soundi, mutta jokainen kirkkokuoro ei vain voi iskeä dubstep-väliosaa kappaleeseen ja olettaa, että se kuulostaa hyvältä.  

No, Korn oli ihan hyvä dubstep-kaste, koska jos sattuu tuntemaan naapurini, dubstepista on tykättävä tai sitä on itkettävä ja kuunneltava. (Terveisiä.) Sen jälkeen oli hyvä astua pimeälle puolelle: huonompi puoliskoni sai minut kuuntelemaan Infected Mushroomia, ja älkää helvetissä kysykö mikä, mutta jokin niiden pimeässä, aikaa vievässä, sieniltä kuulostavassa soundissa on hyvin inspiroivaa, mielikuvia herättävää ja elävöittävää. Nyt olen yrittänyt kuunnella Deadmau5:ea, mutta ainakaan uusi albumi ei juurikaan potkinut.

Elektroniseen musiikkiin tutustumisella on ollu omituisia sivuvaikutuksia, kuten se, että klubeilla aivan erilainen musiikki kuulostaa nykyään hyvältä. Jos ennen luotti tuttuun ja turvalliseen Pitbulliin, nykyään herää eloon Swedish House Mafian tai vieraan- mutta kiinnostavankuuloisen dance-kappaleen ensitahdeilla. Samoin remix-versiot esimerkiksi ayumi hamasakin tai Lady Gagan kappaleista ovat aivan eri tavalla kiinnostavia kuin ennen. Ei huolta, mikään ei edelleenkään voita aitoa ja alkuperäistä Bad Romancea (tai Goat Romancea, jos on vuohipoikia), mutta esimerkiksi Telephonen Alphabeat remix on huomattavasti parempi kuin alkuperäinen kappale, josta en koskaan ole edes pitänyt.

Elektronisen musiikin saralla pääsee kyllä kroolaamaan hyvinkin pimeisiin vesiin, jos vain haluaa. Erittäin hyvä esimerkki on vahinkolöytöni YouTuben syövereistä, japanilainen ”dark wave -duo" Aural Vampire. Se on kuin yhdistäisi korkeaäänisen ayumi hamasakin Infected Mushroomiin ja laittaisi manageriksi yhden Dimmu Borgirin jätkistä. No okei, ei nyt ehkä ihan, mutta on se kyllä omituisinta settiä, mikä minun korviini on hetkeen kantautunut. (Omituinen ei kata Suomen tämän vuoden virallista kotikisabiisiä, koska se ei ole musiikillisesti luokiteltavissa. Häpeä, Aku Hirviniemi, sinä mindfuckin ruumiillistuma.) Jos kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa Economical Animal Superstar -niminen oodi. Kaksikon parhaimmistoa, ja antaa aika hyvän kuvan molempien julkaistujen albumin tyylisuunnasta.

Palatakseni alussa mainitsemiini musiikin luomiin ryhmittymiin: ”ennakkoluulot” on keskeinen käsite niiden välillä. En tiedä muista, mutta omalla kohdallani ainakin fanikunta vaikuttaa paljon siihen, mitä ajattelen itse artistista, koska tältähän he ihanteensa ottavat, joten jos suurin osa tapaamistani artistin X:n faneista on idiootteja tai täysiä kusipäitä, karsastan myös tuota artistia. Joskus tämä stereotypia pitää paikkaansa, useimmiten luultavasti ei.

Nyt olen oppinut pääsemään siitä yli, ja siitä hyvänä esimerkkinä on metalcoren suurlähettiläät Bring Me the Horizon, jonka uusimman levyn kuuntelin yleisestä musiikillisesta mielenkiinnosta ja äkillisen mielihalun johdosta, ja voin melkeinpä sanoa pitäneeni siitä – ainakin yksittäisinä kappaleina. Bring Me ei myöskään ole kovin vahvoilla kirjoissani siksi, että olen sattunut seuraamaan heidän keikkaansa sivusta, enkä pitänyt siitä mistään aspektista. Lisäksi minulla on heidän keulakoristeestaan varsin epäedustava kuva.

Joskus musiikillisia rajoituksia vain tulee, eikä välttämättä itsekään osaa kertoa, miksi. Niiden yli pääsee kuuntelemalla. Niin minulle kävi Hollywood Undeadin kanssa. En edes tiedä, miksen aiemmin pitänyt heistä, koska tyylillisesti he uppoavat moneenkin arvostamaani kategoriaan.

Tämän valtaisan ja hieman rönsyilevän monologin viestin oli kuitenkin tarkoitus olla, että antakaa kaikenlaiselle musiikille mahdollisuus. Menkää Spotifyihin ja kerätkää soittolista, jolla on yksi kappale per artisti. Kerätkää sinne bändejä ja artisteja, joista ette koskaan ole kuulleetkaan, joita uskotte inhoavanne, joita teille on suositeltu mutta joita ette ole ehtineet tai jaksaneet kuunnella, artisteja, joiden luvataan muistuttavan musiikkia, josta jo pidätte ja artisteja, joista ette ikimaailmassa usko pitävänne.

Musiikki on liian kaunis ja jännittävä asia, jotta genrerajat ja ennakkoluulot saisivat estää sen leviämisen ja monipuolistumisen. Mistään ei ole pakko tykätä, ja eriävät mielipiteet aiheuttavat mehukkaita keskusteluja, mutta muusikot ovat kuin pieniä, söpöjä marsuja, joilla on myrkylliset torahampaat ja joita kaikki pelkäävät niiden vuoksi, vaikka oikeasti ne haluavat vain rakkautta.

Minulla ei ole mitään tietoa, miten myrkylliset marsut liittyvät musiikillisten ennakkoluulojen ylittämiseen, mutta kuunnelkaa sitä papua-uusiguinealaista kurkkulaulua. Niin minäkin aion,

foxi

Pandat eivät pelastu, vaikka kääpiö kärsii, mutta ketä kiinnostaa?

Normaaleista blogiteksteistäni poiketen kerron teille tänään tarinan pienen ihmisen elämästä. Tarina ei ole koskettava. Joidenkin mielestä se saattaa olla hauska. Minun mielestäni se ei ole kovin hauska, sillä se sisältää paljon tuskaa, turhautumista ja epävarmuutta omista valinnoista. Se on pala tavallisen ihmisen arkea – ihmisen, jonka arki sisältää toinen toistaan kummallisempia sattumuksia, jotka herättävät ajatuksia tässä yksilössä.Toisaalta tarinalla on palkitseva loppu, ja uskon, että moni voi samaistua tähän tarinaan.

Tarina kertoo siitä, kuinka minä kävin kaupassa.

Olen nukkunut koko tämän viikon todella huonosti, joten viime yönä päätin lopultakin antaa olla ja valvoa läpi yön. Järkeilin, että syy siihen oli unirytmin korjaaminen, mutta oikeasti olen vain kyllästynyt pyöriskelemään tyynykasassani tuntikausia ja uskottelemaan itselleni, että jaksan nousta heti kellon soidessa lukemaan pääsykokeisiin. Yöllä oli hauskaa, käytinhän sen todella mielekkäästi tärkeiden sosiaalisten suhteideni ylläpitämiseen niinkin modernissa ja muodikkaassa verkkopalvelussa kuin MSN Messengerissä (levätköön se rauhassa, kun kapitalismi jyllää ja Skype ottaa vallan). Päätin suosiolla myös pitää vapaapäivän pääsykokeisiin lukemisesta ja tehdä sen sijaan kaikkea muuta yleishyödyllistä tänään, kuten käydä kaupassa. Lähikauppani on melko kallis verrattuna keskustan Lidliin, joten uskaltauduin ihan sivistyksen ytimeen saakka ostamaan elintarvikkeitani.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nähnyt oikeita, eläviä ihmisolentoja viimeksi sunnuntaina lyhyitä ja kiusallisia pihakohtaamisia, yhtä alle puolen minuutin käytäväkeskustelua naapurini kanssa ja hyvin huonosti sujunutta, pikaista kauppareissua lukuun ottamatta. Muuten se ei haittaa, mutta kun vietän tarpeeksi kauan aikaa yksin, alan vaistomaisesti karttaa sosiaalisia tilanteita, ja jo kaupassa käyminen tällaisina aikoina on minulle saavutus. 

Kun astuin ovesta ulos valmiiksi käännetty sätkä suussani, näin bussin seisahtuvan pysäkille, ja siitä tiesin, että matkasta tulisi katastrofi. Koska olin kuitenkin jo tehnyt päätöksen hoitaa tämä välttämättömyys, en perääntynyt, vaan talsin liukasta, märkää tietä noin parinkymmenen metrin matkan pysäkille. Se oli veden vallassa. Normaaleilla kengillä penkille ei olisi päässyt mitenkään istumaan, mutta koska minulla sattuu olemaan kaiken kestävät maiharit, olin hetken aikaa Jeesus. 

Katastrofin ainekset olivat todellakin ilmassa. Otin bussikortin laukusta taskuuni, minkä jälkeen vietin viisi minuuttia kaivellen laukkuani bussikorttiani etsien. Tiesin, että minun tuurillani tiputtaisin kuitenkin jotakin  ainakin kolme senttiä syvään minivaltamereen, ellen olisi todella tarkkana. Tämän varsin pätevästi käytetyn ajan jälkeen tajusin, että tosiaan, olinhan juuri laittanut sen hemmetin kortin taskuuni. Omaa tyhmyyttäni manatessani onnistuin sitten tiputtamaan tupakkani siihen kirottuun lammikkoon. Olin polttanut siitä ehkä kolmanneksen, ja siinä oli viimeinen filtterini. Seuraavat vajaat kymmenen minuuttia pohdin vakaasti, haluanko todella oikeaa ruokaa syötyäni melkein kaksi viikkoa makaronia muodossa jos toisessa. Onneksi bussi saapui, ennen kuin ehdin muuttaa mieleni. ”Onneksi” tässä tilanteessa on kyllä aika suhteellinen käsite...

Toinen oleellinen taustatieto on se, että näytän yön valvottuani ja itseeni juuri panostamattana suoraan sanottuna kauhealta. Mummojen arvaukset bussissa vaihtelivat ilmeiden perusteella narkkarista mielisairaalakarkulaiseen, mutta en jaksanut välittää – istuin vain kiltisti hiljaa huppu päässäni ja sekainen, sähköinen tukka puoliksi silmillä tuijotellen ikkunasta ulos.

Kaupunkiin päästyäni marssin lähes päättäväisin elkein Suomalaiseen kirjakauppaan ostamaan lisää vihkoja luku-urakkaani varten. ”Lähes päättäväisin elkein” on suuri valhe. Vilkuilin ympärilleni kuin pieksetty koira ja olin varma, että jokainen vastaantulija yritti tahallaan kävellä minua päin. Kirjakaupassa harhailin ympäriinsä kuin vanhemmistaan eksynyt kakara, nielin lopulta ahdistukseni ja kysäisin reippaasti, missäpäin liiketilaa vihkohylly mahtaa sijaita. Loppuasiointi meni melkein hienosti, ja oloni kohentui hieman. Kyllä minä ruokakaupastakin selviäisin! 

Parin epäoleellisen pysähdyksen jälkeen olin viimeinkin Lidlissä ylipitkän ostoslistan kanssa. Oikeasti vain järjestelmällisiä aikuisia leikkivät kirjoittavat ostoslistoja, mutta minun muistillani toisin kotiin hädin tuskin itseni, joten leikin suosiolla järjestelmällistä aikuista. Tavaroiden kerääminen ja kassalla asiointikin menivät kommelluksitta. Katselin nyrpeästi edelläni olevaa nuortamiestä, joka oli pakannut jokaisen vihanneksensa erilliseen muovipussiin, mutta koska en ole saarnaava ituhippi, en sanonut mitään. Sitä paitsi hänellä oli kangaskassi mukanaan – luultavasti siksi, että hän säästäisi muovipussin hinnan, mutta pandat kiittävät ja kumartavat silti. Takanani oleva raavas, rehti, suomalainen mies sen sijaan katseli minua nyrpeästi, kun ladoin lihattomat ituhippiostokseni hihnalle – yksikään vihannes ei ollut muovipussissa, ja kaiken lisäksi kaivoin käsilaukustani WWF:n kangaskassini kaveriksi rakasta, entistä työharjoittelupaikkaani, levykauppa Äxää, mainostavan räikeänkeltaisen pussukan. 

Katastrofipilvet kerääntyivät urotekoni ylle jälleen, kun aloin pakata ostoksiani kasseihin. Tilanhahmottamiskykyni ei ollut riittänyt, ja huomasin suureksi riemukseni, etteivät kaikki ostokseni millään mahtuneet kasseihini. Mietin jo muovipussin ottamista, mutta sitten päätin, että perkele, kyllähän minä nämä saan kuljetettua näinkin. Niinpä otin aivan liian täyteen ahdetun maailmanpelastuslaukun kumpaankin käteen, toiseen vielä käsilaukun ja muropaketin ja toiseen omena- ja mandariinipussit (ne olivat valmiiissa pakkauksissa). Ne painoivat kuin synti, mutta minulla ei ole aikomustakaan poistua ensi viikolla minnekään ruokakauppaan, joten otin kerralla kaiken, minkä tarvitsen. 

Kaiken lisäksi pakkasukolla oli krapulapäivä, joten hän purki tuskansa heittelemällä taivaalta jotakin rännän, lumen ja rakeiden sekoitusta muistuttavaa sontaa vaakasuorassa kasvojani kohti. Kohtaus oli kuin siperialaisesta draamasta, jonka juoni koostuu lähinnä haastavien sääolosuhteiden keskellä vaeltamisesta. Kun kävelin huonosti pakattujen ostosteni kanssa loskaista, likaista Hämeenkatua kohti Koskikeskuksen bussipysäkkiä ja käteni olivat tulessa, kuntoni loppumassa ja ahdistus antamassa tilaa puhtaankauniille vitutukselle, aloin miettiä, että minkä helvetin takia minä tätä oikein teen. Normaali ihminen olisi ilman minkäänlaisia tunnontuskia rohmunnut kolme muovipussia ja säästänyt itsensä turhalta vaivalta ja kipeiltä, kuumottavilta käsiltä. Minun kuitenkin oli pakko saada raahata ruokani ympäristöystävällisesti ja mahdollisimman epämukavasti. Miksi? 

En odota, että jonakin aamuna herään Jehovan todistajien sijaan isopandan ovikellon soittoon, kun se on tullut hellyttävällä elekielellään kiittämään minua siitä, että ajattelen senkin tulevaisuutta käydessäni Lidlissä hakemassa itselleni ruokaa, joka ei sisällä lihaa – ei tosin varsinaisesti ekologisista tai eettisistä syistä, mutta ei kuitenkaan sisällä. En odota, että saan muutaman vuoden kuluttuan Green Peacen kunniamitalin pyyteettömästä itseni kiduttamisesta tai henkilökohtaisen kunniamaininnan Suomen muovikassien vastustajat ry:ltä. En odota edes, että joku arvostaisi tekojani, tai mikä utopistisinta, ottaisi niistä mallia ja alkaisi toimia samoin. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että ihminen on pohjimmiltaan itsekäs olento, jonka ”pyyteettömätkin” teot kumpuavat ainakin osittain halusta suoda itselleen mielenrauhaa ja tunne siitä, että on tehnyt jotakin hyvää ja oikein. 

Ja miksi se ei riittäisi? Olen juuri palannut elämäni kolmeen kamalimpaan kuuluvalta kauppareissulta (kaksi muuta sijoittuivat joulunalusaikaan; älä KOSKAAN mene Stockan Deliin pahimman jouluhössötyksen vallatessa juhlahullun kansan). Käteni tärisevät niin, että sain hädin tuskin sätkän käärittyä. Kämmeneni ovat punaiset ja arat ja hartioitani särkee. Minua ei kuitenkaan edes vituta. Tekisin saman uudestaan vaikka heti – jos siis fyysisesti pystyisin. Minulle saa nauraa ja pyöritellä silmiään, mutta aion jatkossakin raahata ylipainavat ruokaostokseni liian pienissä kangaskasseissa turhien muovipussien sijaan, vaikka se sitten hetkellisesti turhauttaisikin. Minulta on monesti kysytty, mitä luulen saavuttavani hippeilylläni ja ympäristöystävällisillä valinnoillani. ”Luuletko, että yhden ihmisen jätteiden lajittelu todella voi pelastaa maailman?” En luule. En ole idiootti. Yleinen vastaukseni on se, että kun maailmanloppu tulee ja ihmiset hukkuvat paskaan, minun viimeiset sanani saavat oikeutetusti olla: ”Mitäs minä sanoin.” 

Ekolempeilyn ohessa tämä kauppamatka sai minut ajattelemaan toistakin asiaa: ritarit ovat kuolleet sukupuuttoon. Pidän Tamperetta edelleen ylipäänsä mukavien ihmisten kaupunkina, mutta vielä muutama vuosikymmen sitten seuraavaa skenaariota tuskin olisi sen kaduilla nähty. 

Kannoin ostoksiani hampaita kiristellen, ähisten ja puhisten, kun jokin meni vikaan ja omenapussini lipesi otteestani. Seisoin keskellä Tampereen pääkatua. Yksin liikkeellä oleva, pienikokoinen naisihminen selkeästi raskaiden kantamusten kanssa yritti turhaan taipua sellaiseen kulmaan, että yltäisi noukkimaan tiputtamansa tavaran, ennen kuin joku talsii sen yli. Kulman takaa tuleva vanhempi mies hädin tuskin vilkaisi kohtausta. Minut ohittava vanha nainen astui tylysti omenieni ylitse – tallaamatta niitä kuitenkaan – ja moni muukin vain sivuutti ahdinkoni edes olkiaan kohauttamatta. 

Olen itsenäinen ihminen ja pärjään ilman foliopipoon sonnustauneita miehiä, jotka rientävät eukonkantamaan minut tien yli innosta kikattaen, mutta jos minä olisin kävellyt samanlaisessa tilanteessa olevan ihmisen kohdalle, mieleeni ei olisi tullutkaan jättää niitä hänen helvetin omeniaan nostamatta takaisin hänen ulottuvilleen. Se olisi keskeyttänyt matkantekoni arviolta kolmeksi sekunniksi, ehkä viideksi, jos hän olisi kiittänyt ja olisin vastannut siihen edes hymyllä. Vaikka nyky-yhteiskunta kuinka juoksisi viisareiden perässä, edes itse Jumalalla (kuka häneen uskoo) ei voi olla niin kiire, ettei olisi merkityksettömän pientä hetkeä hukattavaksi jonkun toisen elämän suuresti helpottamiseksi ja hyvän mielen takaamiseksi loppupäiväksi heille kummallekin. 

Jotta koko tämä teksti ei olisi hirveää saarnaa ja valitusta, voisin päättää tämän kertomalla, että oloni on tällä hetkellä itseni voittanut ja tyytyväinen. Vaikken olisikaan kirjoittanut tätä tekstiä ja kertonut kaikille kahdelle lukijalleni, mitä tein, minulla olisi silti hyvä mieli siitä, että pistin jälleen kerran Kiinan bambumetsissä asuvat nisäkkäät oman pienen perseeni edelle. En ehkä pelasta sillä ketään tai mitään, mutta ainakaan minun ei kiikkustuolissa öljypulassa toisiaan lahtaavia ihmisraunioita katsellessani tarvitse miettiä, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin toisin.

Syytän tekstin mahdollisesti provosoivasta sävystä ja sisällöllisestä hämäryydestä nukkumatonta yötä. Siitä, ketä tai mitä minun pitäisi syyttää siitä, että elämäni on tällaista tai että minä olen tällainen, voidaankin sitten keskustella taas aivan uudella innolla.

Lienen seuraavaksi katsomani Burton-leffani ansainnut,

foxi