Musiikin voima piilee siinä,
kuinka vahvoja tunteita se herättää. Ne, jotka rakastavat musiikkia samassa
mittakaavassa kuin minä – ja tiedän, etten todellakaan ole yksin – voivat ylpeästi
myöntää itkeneensä, nauraneensa ja raivonneensa musiikille, sen tekijöille ja
kuuntelijoille. Musiikki yhdistää ja antaa voimia. Musiikki saa ihmiset
tuntemaan, etteivät he ole yksin vaikeuksiensa kanssa, että joku toinenkin
jossain on käynyt samat asiat läpi ja selvinnyt niistä. (Tämä ei tietenkään
päde kaikkeen musiikkiin eikä kaikkiin ihmisiin.)
Musiikilla on kuitenkin myös
toinen puoli: se erottelee ihmiset helposti ryhmiksi, jotka eivät anna
toisilleen edes mahdollisuutta. Siinä, missä se yhdistää samanhenkiset ihmiset
parhaimmillaan perheeksi, se myös erottaa ryhmät, joiden musiikkimaku on
erilainen, pahimmillaan verivihollisiksi. Ei kai sitä hyvänäkään asiana voi
pitää, mutta toisaalta se kuuluu asiaan. Jokainen tarvitsee jotakin, mihin
purkaa vihansa, ja musiikki ja jopa toiset musiikinkuuntelijat, jotka tietävät,
mistä on kyse, ovat huomattavasti parempia kohteita kuin lähikaupan mummot tai läheiset,
jotka ovat syyttömiä purkamista kaipaaviin patoumiin.
Pointtini tänään ei kuitenkaan
ole keskustella musiikin luomista rajoista ja ryhmistä, vaan niiden ylittämisestä. Viestini on, että olkaa
ennakkoluulottomia musiikin suhteen! Saatatte yllättyä, ja yhtäkkiä ne
metalhead-idiootitkin alkavat vaikuttaa astetta järkevämmiltä – tai ainakin
astetta vähemmän pimeiltä. (Kaikella kunnioituksella metalheadeja kohtaan.
MAIDEN, MAIDEN!)
Olen huomannut tämän omasta
elämästäni. Muutama vuosi sitten löysin kirjeen, jonka seitsemäsluokkalainen
minä oli kirjoittanut yhdeksäsluokkalaiselle minulle. Paljon noloa tekstiä siinä
paperiraasulla oli, mutta yksi pointti kävi harvinaisen selväksi: heavy on
parasta ja kaikki muu paskaa. Olin ehkä salakavalin hevari koskaan, sillä
päällepäin sitä tuskin huomasi, mutta vakaumuksessani ei ollut
kolmetoistavuotiaan foxin mielestä mitään epäilyttävää. Ironista kyllä vuosi
siitä eteenpäin hurahdin korealaiseen poppiin ja unohdin koko rockmusiikin
vuodeksi.
Se avasi minulle kokonaan uuden
maailman. Saatoin hyvin kuunnella levyllisen balladeja, joiden lyriikat olivat
kielellä, josta ymmärsin korkeintaan viisitoista sanaa. Se ei haitannut, minä
itkin silti. Vaikka rakastankin hyviä lyriikoita, musiikki voi tehdä
vaikutuksen monin muinkin avuin, ja melodialle ja äänenkäytölle kannattaa aina
antaa mahdollisuus.
Kun pikkuhiljaa aloin taas
rantautua tälle puolelle maapalloa, löysin Kornin, joka on edelleen yksi
elämäni musiikillisista rakkauksista. Se heitti minut jälleen uudenlaiseen
äänimaailmaan, sillä Kornin soundi ei ole verrattavissa mihinkään. Korn on
jaksanut hämmästyttää ja yllättää vuosia, enkä usko pettyväni heihin
tulevaisuudessakaan. Palaamme Jonathan Davisin aivotuksiin vielä myöhemmin.
Sen jälkeen soittolistalleni tipahteli
vähän kaikkea niin Suomesta, Jenkeistä kuin Aasiastakin, mutta pop-rock-osasto
oli hyvin hallitsevassa asemassa. En pitänyt elektronisesta musiikista, koska ”se
kaikki kuulostaa samalta”, enkä rapista – etenkään suomalaisesta – ”koska se on
tylsänkuuloista ja rappia kuuntelevat vain idiootit”. Pieni minä, saanko nauraa
sinun kapeakatseiselle kaikkitietävyydellesi?
Moni varmaan tietää sen tunteen,
kun kaverit kuuntelevat jotain, mitä aluksi inhoaa, mutta mistä on jonkin ajan
kuluttua pakko myöntää pitävänsä, ja ennen kuin huomaakaan, fanittaa heidän
kanssaan entistä inhokkiaan kuin kiimainen keväthamsteri. Niin minulle kävi
suomirapin kanssa – tosin en ehkä luokittelisi itseäni keväthamsteriksi. Räppäreistä
voin sanoa edes jotenkuten fanittavani Junoa, koska sille minä ensimmäisenä
lämpesin, ja se on edelleen lähinnä sydäntä.
Oli kesä 2011, ja minulla oli
järjetön metallimania menossa. Kaverit soittivat aina suomirapia, jota minä
haukuin minkä ehdin, vaikka pari biisiä kuulostikin ihan hyvältä. Seuraavana
keväänä, talven ajatukselle lämmettyäni, päätin sitten antaa Junolle
mahdollisuuden – varmaan koska se näytti kivalta JVG:n Häissä-musiikkivideolla –
ja jokin sen äänessä ja lyriikoissa vain kolahti sen verran, että osasin
pikkuhiljaa availla silmiäni muillekin suomirap-taiteilijoille. Rapista kai
joko tykkää tai ei, mutta jos Suomen riimimiehille haluaa antaa mahdollisuuden,
rock-populan kannattaa varmaan kuunnella Steen1:n Ihan pari minsaa. Se on aika
mielenkiintoinen tekele, mutta siinä on punk-meiningit sen verran kohdillaan
räppien välillä, että tukka heiluu niin hevarilla kuin lökäpöksylläkin.
(Edelleen: ei mitään henkilökohtaista
roikkuvien housujen käyttämiseen mieltynyttä kansanosaa kohtaan.)
Uusin aluevaltaukseni on
ehdottomasti elektroninen musiikki – tai en kyllä aluevaltauksesta vielä puhuisi, koska olen vasta varovasti
varpaanpäitäni kastanut hämmentävien biittien sekavaan maailmaan. Se, että
elektroninen nykyään uppoaa, on monen tekijän summa. Ensinnäkin tulivat Aasian
ihmeet, jotka muovasivat aivoni hyväksymään tanssittavan musiikin. Aasian
pop-scenessä yhdistellään oikeastaan kaikkea, minkä voi musiikiksi laskea,
joten elektronisempi soundikaan ei ole sieltä jäänyt korviin matelematta.
Joulukuussa 2011 tuli Kornin kymmenes
studioalbumi, The Path of Totality. Jos joku on onnistunut välttymään Narcissistic Cannibalilta, niin tiedoksi hänelle, elämän kaltoin kohtelemalle olentorukalle,
että tuo levy sattuu olemaan nerokkain kahden ennen jokseenkin eri maailmoissa
seikkailleen musiikkityylin yhteentörmäys, mikä on sukupuolineutraaliin
muistiin kuultu. Aloin kuunnella Skrillexiä mielenkiinnolla vain Kornin takia.
Lämpesin dubstepille vain Kornin takia. Sitten vähän viilenin dubstepille
kaiken muun takia, koska joo, onhan siinä siisti soundi, mutta jokainen
kirkkokuoro ei vain voi iskeä
dubstep-väliosaa kappaleeseen ja olettaa, että se kuulostaa hyvältä.
No, Korn oli ihan hyvä
dubstep-kaste, koska jos sattuu tuntemaan naapurini, dubstepista on tykättävä
tai sitä on itkettävä ja kuunneltava. (Terveisiä.) Sen jälkeen oli hyvä astua
pimeälle puolelle: huonompi puoliskoni sai minut kuuntelemaan Infected
Mushroomia, ja älkää helvetissä kysykö mikä, mutta jokin niiden pimeässä, aikaa
vievässä, sieniltä kuulostavassa soundissa on hyvin inspiroivaa, mielikuvia
herättävää ja elävöittävää. Nyt olen yrittänyt kuunnella Deadmau5:ea, mutta
ainakaan uusi albumi ei juurikaan potkinut.
Elektroniseen musiikkiin
tutustumisella on ollu omituisia sivuvaikutuksia, kuten se, että klubeilla
aivan erilainen musiikki kuulostaa nykyään hyvältä. Jos ennen luotti tuttuun ja
turvalliseen Pitbulliin, nykyään herää eloon Swedish House Mafian tai vieraan-
mutta kiinnostavankuuloisen dance-kappaleen ensitahdeilla. Samoin remix-versiot
esimerkiksi ayumi hamasakin tai Lady Gagan kappaleista ovat aivan eri tavalla
kiinnostavia kuin ennen. Ei huolta, mikään ei edelleenkään voita aitoa ja
alkuperäistä Bad Romancea (tai Goat Romancea, jos on vuohipoikia), mutta
esimerkiksi Telephonen Alphabeat remix on huomattavasti parempi kuin
alkuperäinen kappale, josta en koskaan ole edes pitänyt.
Elektronisen musiikin saralla
pääsee kyllä kroolaamaan hyvinkin pimeisiin vesiin, jos vain haluaa. Erittäin
hyvä esimerkki on vahinkolöytöni YouTuben syövereistä, japanilainen ”dark wave -duo"
Aural Vampire. Se on kuin yhdistäisi korkeaäänisen ayumi hamasakin Infected
Mushroomiin ja laittaisi manageriksi yhden Dimmu Borgirin jätkistä. No okei, ei
nyt ehkä ihan, mutta on se kyllä omituisinta settiä, mikä minun korviini on
hetkeen kantautunut. (Omituinen ei
kata Suomen tämän vuoden virallista kotikisabiisiä, koska se ei ole
musiikillisesti luokiteltavissa. Häpeä, Aku Hirviniemi, sinä mindfuckin
ruumiillistuma.) Jos kiinnostaa, kannattaa kuunnella vaikkapa Economical Animal Superstar -niminen oodi. Kaksikon parhaimmistoa, ja antaa aika hyvän kuvan
molempien julkaistujen albumin tyylisuunnasta.
Palatakseni alussa mainitsemiini
musiikin luomiin ryhmittymiin: ”ennakkoluulot” on keskeinen käsite niiden
välillä. En tiedä muista, mutta omalla kohdallani ainakin fanikunta vaikuttaa
paljon siihen, mitä ajattelen itse artistista, koska tältähän he ihanteensa
ottavat, joten jos suurin osa tapaamistani artistin X:n faneista on idiootteja
tai täysiä kusipäitä, karsastan myös tuota artistia. Joskus tämä stereotypia
pitää paikkaansa, useimmiten luultavasti ei.
Nyt olen oppinut pääsemään siitä
yli, ja siitä hyvänä esimerkkinä on metalcoren suurlähettiläät Bring Me the
Horizon, jonka uusimman levyn kuuntelin yleisestä musiikillisesta
mielenkiinnosta ja äkillisen mielihalun johdosta, ja voin melkeinpä sanoa pitäneeni
siitä – ainakin yksittäisinä kappaleina. Bring Me ei myöskään ole kovin
vahvoilla kirjoissani siksi, että olen sattunut seuraamaan heidän keikkaansa
sivusta, enkä pitänyt siitä mistään aspektista. Lisäksi minulla on heidän keulakoristeestaan
varsin epäedustava kuva.
Joskus musiikillisia rajoituksia
vain tulee, eikä välttämättä itsekään osaa kertoa, miksi. Niiden yli pääsee
kuuntelemalla. Niin minulle kävi Hollywood Undeadin kanssa. En edes tiedä,
miksen aiemmin pitänyt heistä, koska tyylillisesti he uppoavat moneenkin
arvostamaani kategoriaan.
Tämän valtaisan ja hieman
rönsyilevän monologin viestin oli kuitenkin tarkoitus olla, että antakaa
kaikenlaiselle musiikille mahdollisuus. Menkää Spotifyihin ja kerätkää
soittolista, jolla on yksi kappale per artisti. Kerätkää sinne bändejä ja
artisteja, joista ette koskaan ole kuulleetkaan, joita uskotte inhoavanne,
joita teille on suositeltu mutta joita ette ole ehtineet tai jaksaneet kuunnella,
artisteja, joiden luvataan muistuttavan musiikkia, josta jo pidätte ja
artisteja, joista ette ikimaailmassa usko pitävänne.
Musiikki on liian kaunis ja
jännittävä asia, jotta genrerajat ja ennakkoluulot saisivat estää sen
leviämisen ja monipuolistumisen. Mistään ei ole pakko tykätä, ja eriävät
mielipiteet aiheuttavat mehukkaita keskusteluja, mutta muusikot ovat kuin
pieniä, söpöjä marsuja, joilla on myrkylliset torahampaat ja joita kaikki
pelkäävät niiden vuoksi, vaikka oikeasti ne haluavat vain rakkautta.
Minulla ei ole mitään tietoa,
miten myrkylliset marsut liittyvät musiikillisten ennakkoluulojen ylittämiseen,
mutta kuunnelkaa sitä papua-uusiguinealaista kurkkulaulua. Niin minäkin aion,
foxi
